Anarchy Reigns

Kirjoittanut: Livegamers

21.03.2013

Anarchy Reigns tarjoaa mättöpelien ystäville perusbuffetin moninpelipainotuksella. Tarinaa on liimattu päälle sen verran, että päästään pelaamaan kaksihaarainen juoni molemminperin, mutta vahva painotus on moninpelissä. Väkivallan ystävät ovat sopuisaa kansaa ja viihtyvät parhaiten kaltaistensa parissa. Anarchy Reigns tarjoaa puitteet useamman pelaajan yhtäaikaiselle mittelölle, mikä tuo melkoisesti lisää perinteisiin mies vastaan toinen -otteluihin. Yltäkylläiset värit ja optisella harhalla luotu juonen syvyys eivät aina riitä, mutta olisiko nyt kyse poikkeuksesta?
Jotain lainattua, jotain sinistä ja jotain varastettua

Kun poimitaan satunnaisgeneraattorilla palasia viime vuosien jälkiapokalyptisista peleistä, saadaan sellainen sekava tulevaisuus, johon on hyvä laittaa mutantit ja machot. Kun hahmotkin muistuttavat enemmät jotain tuttua hahmoa kuin itseään, on savuverho lähes läpitunkematon. Näyttää, kuulostaa ja tuntuu tutulta, mutta silti kaikki on jotenkin oudosti pielessä. Synkässä maailmassa palaa aina pieni toivon liekki, jota sankarien on vaalittava kaiken kyynisyytensä voimalla. Anarchy Reignsin tapauksessa tämä tarkoittaa kostoa ja oikeutta. Toki tuplasti siinä määrin, mikä muissa peleissä on jo tuntunut liioittelulta. Tähän närästykseen ei valitettavasti piimä auta.

Yksinpeli etenee sivu- ja päätehtävien kautta läpi kahdeksan episodin. Neljä kertoo mustaa tarinaa ja toiset neljä valkoista. Alun hämäyksestä toivuttuaan on helpottavaa huomata, että sekavaa pelimaailmaa ei olekaan kovin paljon, vaan kaikki päämäärätön säntäily ja idiotismi on saatu tiivistettyä melkoisen pieniin karttoihin. Eipähän tarvitse kuluttaa aikaa typeryyksien perässä, kun ne saapuvat pääsääntöisesti pelaajan luokse. Tehtävien välillä hakataan sadoittain mutantteja eri muodoissaan. On keltapaitaisia, soihtua kantavia ja poksahtavia mutantteja. Väliin tulee iso mutantti, joka on murrr!, mutta siitä selviää pienellä tuurilla. Lisäihmetystä aiheuttavat satunnaiset pommituslennot, katuja rymistelevät rekat sekä teleportit, joissa on vahvaa imua. Tällaisia ovat siis tehtävien välit. Itse tehtävät ovat ihan samaa soossin jatketta, lukuun ottamatta pomotappeluita. Niissä on dialogia, mutta muuten homma jatkuu kuin hullujenhuoneella valojen sammutuksesta huolimatta. Ensimmäisen tunnin jälkeen tuntui, että eihän tämä voi olla tämmöistä. Pakko oli jatkaa vain nähdäkseen, jatkuuko sama meno loppuun asti. Kyllä jatkui.

Ei kielitaito auta, kun nyrkki puhuu

Tärkeintä kuitenkin on se, onko hakkaaminen nautinnollista. On ja ei. Pelissä on komboja ja suojauksia, mutta niiden käyttö on ainakin normaalitasolla lähes tarpeetonta. Yhdellä napilla pärjää varsin hyvin jos välillä vilauttaa kuoloniskua, jokaisen hahmon omaa erikoiskykyä. Tärkeintä on säästää raivomittari oikeaan kohtaan ja pudotella sitten pomoa turpaan sydämensä kyllyydestä. Kaikella yksinkertaisuudella on oma kauneutensa, niin tälläkin. Jatkuva vähämielinen hakkaaminen, joka ei taukoa kuin muutaman videopätkän ajaksi, on varsin terapeuttista. Kumma kyllä, siinä on jotain sangen rauhoittavaa, kun tietää, ettei seuraavaan kahteen tuntiin televisiosta näy kuin tauotonta turpakäräjöintiä. Tuntematta aivokemiaa sen tarkemmin, en usko sen olevan hyväksi kasvavalle nuorelle.

Anarchy Reigns näyttää ihan mättöpeliltä, joten grafiikka on varmasti genren fanien mieleen. Parasta antia ovat videoklipit, jotka ovat juuri niin korneja ja machoja kuin pitääkin. Laadukkaasti tehtyä videota katselee ihan mielikseen. Varsinkin tiettyjen naishahmojen osalta animoinnissa on onnistuttu korostamaan fysiikan lakeja niin, että katsojaakin nolottaa. Naishahmojen väräjävä feminiinisyys ja miesten ”steroideja murojen tilalla” -asenne ei jätä epäselväksi kenelle peli on suunnattu. Vaikka kannessa on numerot yksi ja kahdeksan peräkkäin, niin luulen, että eniten tästä saa irti ensi syksyn seitsemäsluokkalainen.

Kunnioitan kaikkea musiikkia vaikenemalla pelin musiikista tyystin.

Yllättävä loppukäänne

En kuulu pelin kohdemarkkinasegmenttiin, ja ehkä siksi ohilyönti on melkoinen. Toiveissa oli, josko yksinpelin sekavuuteen olisi tullut online-puolelta ryhtiä, mutta ei. Moninpeliareenoilla autius on odottavalle pitkä, joten siitä ei jäänyt paljon käteen. Vaikka suunnaton määrä jää vielä pukille kirjoitettavaa, on anarkiassa jotain taikaa. Peli käynnistyy kivuttomasti uudelleen ja on loistavaa taustakohinaa vaikkapa silloin, kun kaveriporukalla kopsahtaa tölkki pöytään. Raikas raivopäisyys tuulettaa pahimmat angstit korvien välistä kuin liian kirpakka deodorantti. Jos genre kiinnostaa tai talossa on käytöshäiriöisiä noin muuten, kannattaa kokeilla.