Darksiders : Wrath of War

Kirjoittanut: Livegamers

24.02.2010

Teksti: FelisLeo
Uskonnollisia teemoja ei ole juuri videopeleissä hyödynnetty. Texasilaisen Vigil Gamesin ensimmäinen julkaisu, Darksiders, ottaa lähtökohdakseen maailmanlopun ja Raamatun Ilmestyskirjan. Eeppisestä asetelmastaan huolimatta tarina pelkistyy lopulta melko yksinkertaiseksi kostokertomukseksi. Darksidersin ansio ei kuitenkaan ole itse tarina, vaan valittu tyyli. Taiteellisena johtajana on toiminut sarjakuvissa kunnostautunut Joe Madueira, ja se myös näkyy: Darksiders näyttää ja tuntuu sarjakuvalta. Lopputuloksena on avoimesti muilta lainaileva seikkailupeli, jolla on kuitenkin riittävästi persoonallisuutta.

Sota… mutta ei Ruttoa, Nälkää tai Kuolemaa

”Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istuvalle annettiin valta ottaa pois rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan; ja hänelle annettiin suuri miekka.” (Ilm. 6:4)

Päivien lopussa Taivaan ja Helvetin voimien on määrä taistella ihmisten valtakunnan hallitsemisesta. Tätä kauhun tasapainoa ylläpitämään on nimitetty Neuvosto, jonka tehtävänä on päättää milloin maailma on valmis lopulliseen mittelöön. Pelaajan ohjaama toinen ratsumies, Sota, saapuu maahan keskelle jumalallisia sotatoimia, mutta huomaa olevansa yksin: Rutto, Nälkä ja Kuolema eivät ole noudattaneet Neuvoston kutsua. Hyvin nopeasti käy ilmi, että maailmanlopun taistelu on alkanut liian aikaisin, ja sen seurauksena ihmisten maailma on tuhoutunut. Syyllisiä etsittäessä Sota joutuu tuomiolle. Kunniantuntoisena ratsumiehenä hän haluaa puhdistaa nimensä ja suostuu tehtävään: Taivaan ja Helvetin välinen tasapaino on palautettava keinolla millä hyvänsä.

Tarina alkaa hyvin hitaasti ja muuttuu mielenkiintoiseksi vasta aivan loppumetreillä. Tämä ei haittaa, koska poikkeuksellisessa asetelmassa riittää sulattelemista useaksi tunniksi. Kerronta etenee välivideoiden avulla ja mahtipontinen dialogi on juuri niin miehekästä kuunneltavaa kuin vain toivoa sopii. Myös esineiden ja asioiden nimiin on panostettu: suurta hupia irtoaa jo pelkästään Sodan keräämien esineiden analysoimisesta, puhumattakaan henkilöhahmojen persoonista.

Esikuvia kunnioittaen

Darksiders on kolmannen persoonan seikkailupeli, joka lainailee varsin avoimesti lajityypin merkkiteoksilta. Sodan ohjaaminen on tuttua jokaiselle God of Waria tai Ninja Gaidenia pelanneelle. Sulavan taistelun ainoa huono puoli on rytmitys: joskus tarinassa eteneminen pysähtyy seinään, kunnes pelaaja on kehittynyt riittävän taitavaksi kellistääkseen eteensä asettuneen vihollislauman.

Pomovastuksia on lukuisia ja ne ovat usein suurikokoisia (ja vielä useammin monivaiheisia). Haasteena onkin keksiä oikea tapa kellistää vihu, jonka jälkeen kohtaamisesta selviytyy voittajana vähäisillä tappioilla. Pomotaistoihin kannattaa aina varustautua huolellisesti: väsyneenä pelatessaan ei saa kuin pahan mielen ja monta Game Over –ruutua.

Taistelun ohella peliaika kuluu ympäristöjen tutkimiseen ja niistä löytyneiden esineiden hyödyntämiseen. Darksidersin suurin esikuva tuntuu olleen The Legend of Zelda: osaa esineistä käytetäänkin aivan samoin kuin Nintendon seikkailupelisarjassa. Suuren seikkailun tunnelmaa latistaa kuitenkin pahasti epätasainen kenttäsuunnittelu. Joskus edetään ripeästi ja lineaarisesti pitkiä aikoja, mutta sitten peli pysähtyy äkkiä useaksi tunniksi suureen labyrinttiin. Ajan kuluessa tähän kaksinaisuuteen kuitenkin tottuu, eikä se lopulta ole suuri ongelma.

Sarjakuvamainen ilme

Graafisesti Darksiders ei edusta sukupolvensa terävintä kärkeä, mutta kirkas ja sarjakuvamainen ulkoasu paikkaa tätä puutetta loistavasti. Ympäristöt ovat perinteisiä vaihdellen aavikolta jäätikölle. Samalla erilaiset ympäristöt luovat seikkailun tuntua ja pitävät tapahtumapaikat vaihtelevina. Varsinkin loppupuolen ongelmanratkontaan keskittyneet kentät ovat poikkeuksellisen laadukkaasti suunniteltuja.

Sota käyttää Raamatun inspiroimana suurta miekkaa ja pukeutuu punaiseen. Ja mitä olisikaan ratsumies ilman hevosta? Turmio on tulinen hyökkäysvaunu ja kun sen saa käyttöönsä pelin loppupuoliskolla, on tunnelma korkealla. Muidenkaan hahmojen suunnittelu ei jää huonommaksi, ja kokonaisuutena Darksiders näyttää ja tuntuu hyvässä mielessä sarjakuvalta.

Miehekästä bassodialogia

Pelin käyttämä musiikki tuo mieleen suuren oopperan, mikä istuu maailmanlopun meininkiin hyvin. Ajoittain tekijät olisivat silti voineet säästellä mahtipontisuudessa: muutamassa kohdassa laitoin televisiostani äänen pois, koska hyökkäävät sävelet häiritsivät keskittymistäni. Äänitehosteista suurin osa on tietenkin erilaisia taistelun ääniä, ja varsinkin ympäristössä liikkuessani olisin kaivannut enemmän luonnollisia ääniä enkä klassista orkesteria.

Ajoittain paksu ja mahtava dialogi on jo viihdyttävää sinänsä, mutta ääninäyttelijät saavat todella enkelit ja demonit elämään. Liam O’Brienin vakaa suoritus Sotana tekee vaikutuksen, mutta parrasvalon varastaa huvittava kauppamies Vulgrim, jonka roolin tulkitsee tyylikkäästi Phil LaMarr. Sotaa vahtimaan pestattu The Watcher puhuu Mark Hamillin äänellä, mutta hänen suorituksensa muistuttaa valitettavan paljon Jokeria pelistä Batman: Arkham Asylum.

Koe maailmanloppu yksin

Darksiders on yhden miehen eeppinen matka maailmanlopun tunnelmissa, eikä se sisällä minkäänlaista moninpeliä. Loppuratkaisu koittaa 15 tunnin pelaamisen jälkeen ja Vigil Gamesin ilmoituksen mukaan jatko-osan kehitys on jo aloitettu. On erittäin mahdollista, että seuraavassa osassa on jonkinlainen moninpeli: mitä olisi tulipunainen hevonen ilman valkoista, mustaa ja tuhkanharmaata ratsua (Ilm. 6:1 – 8)?

Paljon lainattua, mutta riittävästi omaa

Darksiders lainaa pelillisiä elementtejä varsin häpeämättömästi, eikä se sisällä raamatullisen lähtökohdan lisäksi mitään uutta. Kuitenkin vahva ja sarjakuvamainen toteutus antaa pelille riittävästi persoonaa, niin että lopputulos tuntuu tuoreelta. Darksiders ei ole täydellinen, ja sillä on omat puutteensa. Tekijät ovat kuitenkin tehneet niin paljon oikein, että peliä voi suositella lämpimästi varsinkin seikkailu- ja toimintapelien ystäville.