Dead Rising 2: Off the Record

Kirjoittanut: Livegamers

26.10.2011

Dead Rising 2: Off the Record on edeltäjänsä tavoin yhtä vuoristorataa. Zombiviruksen riehuessa suurilta tunteilta ei voi välttyä. Lunkki motskarilla ajelu epäkuolleita kolaten saattaa kääntyä hetkessä paniikinomaiseksi pakojuoksuksi, kun matka tyssää pyörän törmättyä lihamuurin peittämään esteeseen. Pikainen spurtti lähimmän liikkeen lasiovien taakse antaa suojaa – mutta vain hetkeksi. Haavojen hoito brenkkuhörpyllä ja hyllystä talikko aseeksi, niin päähenkilö Frank West on taas valmiina heilumaan heinämiehen lailla. Tekemisen vapaus on Dead Risingin valttikortti ja mikä parasta, kaikenlaisesta älyvapaasta toiminnasta, kuten vesiliukumäen laskemisesta, palkitaan kokemuspisteillä. Off the Record kannustaa pelaajia tutkimaan ympäristöä, ja sitä neuvoa on ilo noudattaa.
Välillä satunnaiseen häröilyyn uppoutuu liiaksi, jolloin tarinalinjatehtävien aikarajat tuppaavat unohtumaan. Vaikka sarjan tavaramerkistä eli alati juoksevasta kellosta ei pitäisikään, saa myöhästymisestä syyttää useimmiten vain itseään. Mutta joskus peli heittäytyy täysin epäreiluksi aikarajojensa kanssa. Otetaanpa esimerkki elävästä elämästä: Aloitimme kaksinpelikaverini kanssa kiivaan tiilisodan välipomon nirhaamisen kunniaksi, emmekä murikoita viskoessa huomanneet ajan lentoa. Herpaantuminen käynnisti kilpajuoksun kelloa vastaan, kun yritimme pyrkiä kartan halki mahdollisimman ripeästi. Näin jälkeenpäin on todettava, että hampaat irvessä zombilauman läpi köröttäminen jäätelöauton tunnarin raikuessa torvista on mustaa huumoria parhaimmillaan, mutta silloin ei naurattanut. Perille asti autolla ei päässyt, joten loppumatka piti taittaa juosten ja kuinka ollakaan, aika loppui joitakin metrejä ennen määränpäätä – moska oli osunut tuulettimeen.

Epätoivoisena yrityksenä päätin ladata automaattitallennuksen, mikä ei juuri helpotusta tuonut. Palasimme nimittäin noin puolen minuutin päähän heti edellisen alueen laitamille. Huomasin kuitenkin, että pelikaverini pääsi jatkamaan muutaman askeleen lähempää. Näin päätimme yrittää pinkoa tuolle maagiselle ovelle uudestaan, mutta ensimmäinen yritys ei tuonut tulosta, vaikka etäisyys lopussa kapeni pariin metriin. Viimein juoksulinjoja hiomalla onnistuimme. Kakkospelaaja ehti kuin ehtikin avata oven, ja välinäytöksen dialogi alkoi pyöriä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan kuullut sanaakaan, sillä hurraahuudot ja tuuletukset ylittivät peliäänten voimakkuuden moninkertaisesti. Juhlintaa kesti ehkä minuutin, sillä videon päätyttyä paljastui, että jatkotehtävä täytyisi suorittaa saman aikamääreen sisään. Aikamääreen jota oli jäljellä noin kaksi ja puoli sekuntia. Dead Risingin synnyttämästä vuoristoratafiiliksestä puheen ollen…

”Messiasta lienee turha odottaa”

Fiksuimmat ehtinevät jo ihmetellä, miksei seinästä revitystä suunnitteluratkaisusta voinut selvitä lataamalla viimeisintä ”kovaa” tallennusta. Siitä päästäänkin pelin toiseen murheenkryyniin: bugeihin. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, edellisosaa vaivannut ongelma, jossa Liven kautta peliin liittynyt kaveri lensi pois tallennettaessa, riesaa yhä. Uudelleenliittyminen taas tarkoitti aseiden ja kamojen menetystä sekä tolkuttomien pitkää latausruutujen tuijottelua. Fibaa ei korjattu päivityksellä Dead Rising 2:een, joten messiasta lienee turha odottaa uusimmankaan osan kohdalla. Jos ja kun kolmas DR-peli julkaistaan, Capcom saa luvan painattaa maininnan co-op-bugista pelin takakanteen; sen verran sitkeästi kyseinen ”ominaisuus” on roikkunut mukana. Toisaalta, ehkäpä peppu edellä puuhun -tyylisiä suunnitteluratkaisuja on nykypäivänä lupa kutsua ongelmien sijaan ominaisuuksiksi. Terveisiä Dark Soulsin yhteistyötilalle!

Pelilevyn nakkaaminen leivänpaahtimeen kävi äärimmäisen lähellä, kun tajusin, että koko illan pelailut olivat mennyttä. Tarinaa jatkaaksemme ainoa vaihtoehto oli ladata tallennus edellisyöltä. Kun nyt muistelen, taisi Dead Rising 2:n pelaaminen tyssätä vähän samanlaiseen tilanteeseen. Viime vuonna Chuck Greenen seikkailu lannistui yllättäen iskeneeseen pomotaisteluun, joka oli alkanut ilman varoitusta. Suljetulta areenalta ei päässyt pois kuin jalat edellä, mikä pakotti Dead Rising 2:ssa lataamaan tallennuksen. Off the Record sentään antaa helpotuksen äkkikuolemia varten, sillä tällä kertaa on mahdollista jatkaa välitallennuksesta, jollaisen peli tekee alueelta toiselle siirryttäessä.

”Lähes hiilikuitukopio edeltäjästään”

Off the Recordin uusi pelitila poistaa aikarajat kokonaan. Hiekkalaatikoksi nimetyssä moodissa kellon voi viimein unohtaa, mutta sama pätee selviytyneiden pelastamiseen ja tarinatehtäviin. Hiekkalaatikon pääpaino on kolmenkymmenen haasteen suorittamisessa, ja läpäisystä palkitaan mitaleilla sekä kasalla kokemuspisteitä. Useimmissa haasteissa täytyy yksinkertaisesti tappaa tietty määrä epäkuolleita, kun taas jotkut edellyttävät kulkemista paikasta A paikkaan B. Juju on siinä, että kulta- tai hopeamitalinkin eteen joutuu suunnittelemaan, mitä aseita tai tavaroita tuo mukanaan kuhunkin koitokseen. Fortune Cityn tutkiskelu sopivaa varustusta etsien on hiekkalaatikkotilassa hieman vaarallisempaa kuin yleensä, sillä murhanhimoiset ihmisviholliset vaanivat joka nurkan takana.

Normaalisti Dead Rising 2: Off the Recordin veroiset uudistukset eivät ansaitsisi pelin uudelleenjulkaisua; korkeintaan maksullisen lisäsisältöpaketin. Peli on välinäyttöjä ja -pomoja myöten lähes hiilikuitukopio edeltäjästään, eikä Frank Westillä pelaaminen tee merkittävää eroa. Pelimaailmassa rellestäminen on kuitenkin niin älyttömän hauskaa, että lopulta murheet unohtuvat. Budjettihintaisen Off the Recordin hankintaa voin suositella kaikille, joita paluu Fortune Cityyn vähänkin kuumottelee.