Xbox Liven vuosittaisesta Summer of Arcadesta on tullut yksi suosituimmista tapauksista pelaajille. Vuodesta 2008 alkaen on joka kesä julkaistu viisi peliä, jotka tavalla tai toisella ovat massasta erottuvia. Tänä vuonna pelien laatu oli jälleen kovatasoinen ja kokonaisuutena onnistunut. Summer of Arcaden tavaksi on tullut, että ennakolta kiinnostavimmaksi ja suosituimmaksi julkaisuksi arvioitu peli on joka vuosi ollut viidestä pelistä se viimeinen julkaisu. Tänä vuonna kunnian Arcade-kesän lopettamiseen sai Dust: An Elysian Tail, joka näin ollen pääsi suhteelliseen kovaan listaan, esimerkiksi mainion Shadow Complexin ja Castle Crashersin seuraan.
Dustin kehitys on ollut pitkä ja lyhyesti sanottuna taianomainen. Alun perin Xboxin indie-peliksi suunniteltu Dust voitti Microsoftin järjestämän Dream.Build.Play 2009 -kilpailun, joka on tarkoitettu itsenäisille pelikehittäjille, joiden luovuus ja lahjakkuus palkitaan rahasummalla sekä pelin julkaisusopimuksella. Nyt muutama vuosi voiton jälkeen Dust oli tarkoitus julkaista Livessä viime vuoden lopulla joulusesongin aikaan, mutta lanseeraus lykkääntyi tämän vuoden kesään – ja tämähän kannatti.
Who am I?
Alkuun Dust: An Elysian Tail on aavistuksen kaksijakoinen tapaus. Tapahtumia ei juurikaan selitellä, ja päähahmo Dust herää metsästä ilman muistikuvia ja tietoa henkilöllisyydestään. Ei aikaakaan kun Dust saa herättyään seuraa ja mystinen alku saa jatkoa, sillä ensimmäiset hahmot, joiden kanssa kuulumiset vaihdetaan, ovat puhuva miekka Ahrah ja miekan suojelija Fidget. Fidget ei ole aivan mikä tahansa suojelija eikä koollakaan pilattu, vaan nimbat, jota voisi kuvailla pieneksi lentäväksi ketuksi. Seikkailu Dustin menneisyyden selvittämisestä alkaa.
Alkuhämmennyksen jälkeen huomio siirtyy pelin ulkoasuun, mistä kuuluu iso kiitos herralle nimeltä Dean Dodrill. Dodrill on piirtänyt käsin ja animoinut pelistä lähes kaiken yksin, mikä pääosin selittänee pelin pitkän kehityskaaren. Kyseessä on hatunnoston arvoinen suoritus. Dustin huolellista ulkoasua komppaa miellyttävä äänimaailma. Musiikit on huolella tehty ja luovat hyvän tunnelman sopien peliin lähes täydellisesti. Harvoin enää tulee vastaan pelejä, joissa jää ihan vain ilosta kuuntelemaan ja ihastelemaan pelin ruudulle tuomaa kokemusta. Audiovisuaalisesti Dust: An Elysian Tail on erittäin poikkeava ja helposti lähestyttävä tapaus.
Huolellinen pelisuunnittelu huokuu Dustista muutenkin läpi aina lopputeksteihin asti. Viimeisen päälle hiottu pelattavuus toimii kuin ajatus, eikä kuolemista saa syyttää kuin itseään. Kontrollit vaativat aluksi aavistuksen verran totuttelua varsinkin tasohyppelyiden kanssa, mutta eivät kuitenkaan ongelmaksi asti. Napin painallus näkyy ja tuntuu saman tien ruudulla, ja liike on tarkkaa. Taisteluissa kontrollien jämäkkyys tulee kuitenkin parhaiten esille, eikä aikaakaan kun huomaa parantavansa alun muutamasta iskusta vähän pidemmiksi komboiksi. Peli heittääkin pelaajalle haasteen seikkailun edetessä, ja vaikka +1000 Combo kuulostaa suhteellisen käsittämättömältä, ei se kovin mahdoton ole. Haastetta pelissä on muutenkin sopivasti: neljään vaikeustasoon mahtuu taidoista riippumatta jokaiselle jotain.
Haasteen vastapainoksi peli myös palkitsee pelaajansa. Palkitsemissysteemistä tulivat mieleen vanhat Nintendon Metroid-pelit. Aluksi Dust ei pääse joka paikkaan kentissä, mutta pelin edetessä uusia kykyjä saamalla huomaa palaavansa jo käydyille alueille paremman sormuksen tai tehokkaamman haarniskan perässä. Uusia esineitä ei kuitenkaan tarvitse vain etsiä, vaan jokainen voitettu vastustaja myös tiputtaa tavaraa. Aluksi tuntuu turhalta keräillä raaka-aineita sun muita oravannahkoja ja sinikopioita, mutta kauppiaalle niitä myymällä tulevat tavarat ostettavaksi kauppalistaan myöhempää käyttöä varten. Raaka-aineilla voi rakennuttaa sepän avulla itselleen parempia esineitä, kunhan vain on tarpeeksi aineita ja sinikopio halutusta tavarasta. Jo pelkästään halutun aineen saaminen on osa pelin palkitsevaa systeemiä. Koko ajan jossain siintää palkinto ja pelaaja huomaa lähtevänsä ”vielä nopeasti” seuraavaa metsästämään. Peliin on myös piilotettu 12 tuttua kaveria, jotka palkitsevat vapauttamisesta pelaajan.
Ashes to ashes…
On ilo nähdä, kuinka hyvin Dust pystyy suurimmat sudenkuopat väistämään, mutta +15 tunnin seikkailuun mahtuu myös ongelmansa. Toimintaroolipelit eivät ole aivan helpoin genre, eikä Dust: An Elysian Tailkään pysty välttymään muutamalta genreongelmalta: iänikuisia luolia ja tuttuja öllejä löytyy tästäkin pelistä. Luolien kanssa varsinkin on otettu varman päälle. Ei maan alla puutumiseen asti joudu olemaan, mutta kylliksi aivan varmasti.
Pelin juonesta voi olla montaa mieltä, mutta itselleni se ei suurempia yllätyksiä tuonut. Tarina oli tasoa ”ihan kiva”, mutta sivutehtävät ja kentissä omatoiminen meneminen veivät silti huomion. Myös pelin niin hyvässä kuin pahassakin yksinkertainen taistelusysteemi tekee pelistä toisinaan aavistuksen itseään toistavan. Harmittavasti myöskään pomotaisteluissa ei ollut juurikaan mitään eroa normaaliin mättämiseen, vaan niiden toivoi olevan jo ohi oikeastaan ennen kuin alkoivatkaan.
Ääninäyttely ei myöskään toimi aina niin kuin pitäisi – varsinkaan juonikuvioissa. Ahrahin lempeä makuukammariääni ja Dustin honotus ovat toiminnallisissa juonikohtauksissa usein enemmän vitsi kuin vakavasti otettava asia, kun taas Fidget ja osa sivuhahmoista pääsevät ajoittain jopa loistaviin suorituksiin.
Dust to Dust
Kokonaisuutena Dust: An Elysian Tail on loistava peli, jota voi varauksetta suositella jokaiselle 2D- ja toimintaroolipelien ystäville. Dust on Humble Heartsin ensimmäinen peli, mutta sitä ei todellakaan uskoisi. 1200 MS-pisteellä saa arcadepeliksi yllättävän pitkän ja persoonallisen seikkailun, mikä on tuohon hintaan jopa ryöstö näinkin toimivasta ja hiotusta pelistä. Dust: An Elysian Tail on tehty pelaajia ajatellen – rakkaudella.