Maailma on jälleen kerran pulassa. Tällä kertaa maailmanloppu uhkaa, kun Alman lapsi on syntymäisillään. Pelin sankari Point Man on lukkojen takana kuulusteltavana. Kaikki on menossa päin mäntyä, ja kasvoihin satelee iskuja. Huonolta näyttää. Hänen aikansa ei ole kuitenkaan vielä koittanut. Fettel, sankarin edesmennyt velikulta, onkin elossa ja hyökkää yllättäen selliin tappaen kaiken veljeään lukuun ottamatta. Motiivi on hämärä eikä Point Man paljon kysele, koska on enemmän toiminnan miehiä. Pienen yksipuolisen keskustelun jälkeen päättävät he yhdessä lähteä todistamaan Alman synnytystä – toinen tappaakseen.
Oletko hyvis vai pahis?
Point Man ei seikkaile tällä kertaa soolona, vaan hänen rakas veljensä Fettel osallistuu verikekkereihin mukaan. Tämän myötä aukeaa mahdollisuus pelata kampanja kaverin kanssa. Kaverin kera pelatessa käydään samalla kisaa pisteistä, ja tarinan loppu määräytyy voittajan mukaan. Pisteitä saa muun muassa tapoista ja muodostamalla yhteyden hohtaviin ruumiisiin, mutta kovimmat pojot ropisevat Alma-nukeista. Pisteiden haaliminen kannattaa, koska siitä karttuu tasoja, joista puolestaan saa etuja kuten suuremmat taskut panoksille ja ylimääräisille kranaateille. Nämä edut ovat käytettävissä niin yksinpelin kuin moninpelinkin puolella. Yksin pelatessa ei Fetteliä ensimmäisellä läpipeluukerralla voi valita hahmoksi, vaan tarina tulee läpäistä ensin Point Manilla.
Veljekset eroavat toisistaan varsin merkittävästi. Point Man on yhden miehen armeija, jolta aseen kuin aseen käyttäminen onnistuu moitteetta. Tiukan paikan tullen hän voi hidastaa ajankulkua, jolloin vastustajat on helppo pistää nippuun, nyökätä ja vaikka siinä sivussa hörppiä kahvit. Fettel on enemmänkin henkiolento. Erikoiskyvyillään hän heittää vastustajia seinille sellaisella voimalla, että perinteisellä rivisotilaalla ei kauan henki pihise. Tämän lisäksi Fettel kykenee valtaamaan yksittäisen vihollissotilaan ruumiin ja täten täysin yllättämään pahikset seurustelutuokiolta ampumalla luotiliivit täyteen ruutia.
Verellä maalattu
Pelintekijät ovat ilmeisesti päässeet välillä työpöydän äärestä kotia kohti, sillä F.E.A.R ei enää altista klaustrofobialle jatkuvalla ahtaiden toimistojen ja hylättyjen tehtaiden kierrättämisellä. Maisemat muuttuvat monipuolisesti runnellusta lentokentästä lapsiperheiden unelmalähiöön – tosin urakoitsijassa ei ole kehumisen varaa, kun huonekalut ovat pitkin poikin ja seinät täynnä reikiä.
Graafisesti peli ei tarjoa kovinkaan suurta ahaa-elämystä. F.E.A.R 3 näyttää nimittäin lähes samalta kuin kaksi vuotta sitten julkaistu edeltäjänsä. Verellä mässäillään urakalla ja raajat irtoilevat kuin vanhassa Quakessa konsanaan. Onneksi teurastaminen näyttää hyvältä. Audiopuoli täyttää ympäristön sotilaiden taktisilla komennoilla ja hätäkutsuilla. Huomautuksen aihe tulee aseiden äänistä. Ne kuulostavat aseilta, mutta niistä puuttuu kokonaan potku. Musiikeissa taas on yritystä, ja välillä ne jopa onnistuvat korkeilla saundeillaan nostattamaan hetkeksi tunnelmaa ihan asialliselle tasolle.
Reisilihastreeniä ja shokkihoitoa
Räiskimisen osuutta on korostettu entisestään verrattuna aikaisempiin osiin. Tuntuukin ajoittain, että veljeksillä on koko maailma otuksineen vastassa – onneksi luodit eivät lopu kesken. Jo moneen räiskintään omaksuttu mahdollisuus suojautua esteiden tai seinän taakse on myös käytettävissä. Suojaan piiloutuminen onkin enemmän sääntö kuin poikkeus, sillä vastustajia hyppii ruudun eteen sillä vauhdilla, että laskuissa on helppo mennä sekaisin.
Räiskimisen korostaminen tarkoittaa valitettavasti tässä tapauksessa kauhuelementtien supistamista – todella laajassa mittasuhteessa. Tämä on todella iso miinus, sillä F.E.A.R nimenomaan tunnetaan todella karmivasta ja samalla toiminnantäyteisestä kokonaisuudestaan. Loppua kohden vanhaa tuttua tunnelmaa on hieman tarjolla, mutta se lässähtää nopeasti.
Moninpelin salat
Moninpeli ei sisällä mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa, vaan se koostuu neljästä eri pelimuodosta, joissa joko enemmän tai vähemmän pelataan yhdessä tekoälyä vastaan – pienellä twistillä toteutettuna. Näistä ylivoimaisesti hauskin on F**king Run, jossa paetaan tappavaa savupilveä tarkastuspisteille ja samalla tuhotaan eteen osuva vihollisrintama. Tiimissä on pakko pelata ja kaveria autettava, koska yksikin kosketus savupilveen johtaa häviämiseen – kaikkien pelaajien osalta. Soul Survivorissa yksi pelaajista on korruptoitunut Alman käskystä, ja yrittää korruptoida muut pelaajat puolelleen. Viimeinen jäljelle jäänyt on voittaja. Contractions on perinteinen selviytymisleikki, jossa vahvistetaan tukikohtaa ja tuhotaan loputtomia vihollisaaltoja. Tämän lisäksi Alma aiheuttaa päänvaivaa ja häntä tulee välttää viimeiseen asti. Soul Kingissa kerätään vihollisjoukoista saatuja sieluja ja eniten sieluja kerännyt voittaa.
Pelottaako?
F.E.A.R 3 yksinpelinä on melkoinen pettymys. Se ei tarjoa oikeastaan mitään uutta ellei co-opia ja mahdollisuutta pelata Fettelillä lasketa mukaan. Toinen merkittävä ongelmakohta on se, että peli epäonnistuu lähes täydellisesti siinä, missä aiemmat osat ovat onnistuneet – F.E.A.R 3 ei ole tippaakaan pelottava. Jopa Pelkokerroin Joe Roganin juontamana nostaa enemmän karvoja pystyyn.
Tunnelma on tapettu kirjaimellisesti ylenmääräisellä räiskimisellä, johon puutuminen iskee nopeasti. Tuntuu kuin liikkuisi huoneesta toiseen lahtaamaan porukkaa ilman mitään selkeää päämäärää. Kampanja on myös valitettavan lyhyt. Tosin tässä tapauksessa sen voi nähdä käänteisesti hyvänä asiana. Moninpeli on ihan hauskaa, ja pelintekijöillä on ollut omaperäisiä ideoita sen toteuttamisessa, mutta hupia riittää korkeintaan viikoksi tai pariksi ennen kuin pelimuodot käy kyllästyttämään. Näin siis mikäli pelaajien puute ei tuhoa mielenkiintoa ennen sitä.