Liven kautta pelattavien roolipelien määrä Xbox 360:lla on melko vähäinen. Ollaksemme tarkkoja, pelejä on vain kaksi: Phantasy Star Universe ja pleikkarilta tutun Final Fantasy sarjan 11. osa. Näistä kahdesta Final Fantasy luokitellaan puhtaaksi massiivimoninpeliksi, eli MMORPG:ksi ja Phantasy Star Universe on sitä melkein. Mitä muuta Phantasy Star Universe tarjoaa kuin moninpelin?
Once upon a time, in a galaxy far, far away
Vuonna 1988 Sega kehitti silloiselle alustalleen pelin nimeltään Phantasy Star. Siitä alkoi pitkä taival kyseisen pelisarjan osalta ja se jatkuu edelleen. Phantasy Star Universe on ensisijaisesti tarkoitettu pelattavaksi Liven kautta moninpelinä. Pelissä on myös tarinakeskeinen yksinpeli, mikä johdattaa pelaajaan PSU:n maailmaan ja tarjoaa aimo annoksen teinienergiaa.
Yksinpelin tarina sijoittuu kaukaisessa galaksissa sijaitsevaan Gurhal Systemiin. Gurhal System koostuu kolmesta planeetasta, joita asuttavat ihmisten lisäksi Beastit (petomaiset hahmot), Newmanit (vähän kuin haltijat), ja CASTit (ihmishahmoiset koneet). Eräänä kauniina päivänä nämä sovussa elävät rodut, jotka ovat ensin tapelleet viisisataa vuotta, joutuvat SEED nimisen rodun hyökkäyksen kohteeksi. Sankarihahmoksi esittäytyy 17-vuotias uhmakas nuorimies, joka liittyy GUARDIANS-nimiseen planeettainväliseen puolustusjärjestöön, ja ryhtyy taisteluun vihollista vastaan. Tarinan edetessä nuorukainen kohtaa salajuonia, rakkautta ja sisäistä kasvamista.
Tarina on jaettu moneen jaksoon, aivan kuin piirretty televisiosarja. Jokainen jakso alkaa samalla alkutarinalla, samalla alkumusiikilla ja jakson pikaesittelyllä. Koko tarina pelataan teinisankarin saappaissa, vai pitäisikö sanoa järkyttävässä napapaidassa. Muita hahmoja kerääntyy kumppaneiksi matkan varrella, mutta niiden ohjailu on jätetty koneen tehtäväksi. Muita hahmoja ei myöskään pääse varustamaan. Tarina on melko lineaarinen, eikä tutkimista ole tehtävien aikana juurikaan. Vapaata maisemakarttaa ei ole, vaan kaikki on kulkemista pisteestä A pisteeseen B, ja välillä otetaan kellolla aikaa. Tehtävien välissä voi harhailla eri kaupungeissa ja käydä shoppailemassa. Itse tarinan lomassa voi myös suorittaa erilaisia vapaatehtäviä joista saa kokemuspisteitä, rahaa ja tavaroita. Juonitehtävissä ryhmän koko määritellään tarkasti, mutta vapaissa tehtävissä voi tehtävästä riippuen muodostaa oman ryhmän aina kuuteen pelaajaan asti.
Pelissä on kolme hahmoluokkaa joissa voi kehittyä: lähitaisteluun erikoistunut, ampuma-aseisiin erikoistunut ja maagin virkaa ajava hahmoluokka. Oma pelaaja voi olla vaikka kaikkia näitä, mutta kehittyminen on sen verran hidasta, että kannattaa valita joku luokka ja pysyä siinä. Jokainen hahmoluokka on erikoistunut erilaisiin aseisiin joita pelissä on iso liuta. Löytämistään komponenteista voi kasata myös oman aseen ja parantaa jo olemassa olevia.
Kun yksinpeliä pelaa tarpeeksi pitkälle, avautuu pelissä Extra-pelimuoto. Siinä pelaaja luo hahmon valitsemastaan rodusta, ja voi seikkailla vapaasti Gurhal Systemissä suorittaen pelkästään vapaita tehtäviä. Periaatteessa kyseessä on siis moninpelin tarjoama pelimuoto, mutta yksinpelinä.
Äiti, mä en halua pelata yksin!
Toimivan animeroolipelin elementit tuntuvat olevan melko lailla kohdallaan, mutta… Vaikka elementit ovat kohdallaan, on yksinpeli kokonaisuudessaan onneton. Dialogi on masentavan kökköä ja pateettista. Englanniksi puhuvilta ääninäyttelijöiltä puuttuu taito eikä juonirakenne onnistu tempaamaan mukaansa, vaikka aluksi mielenkiintoiselta vaikuttaakin. Tarinassa ei ole myöskään minkäänlaista huumoria, joka voisi pelastaa hieman huonommankin dialogin.
Pelin grafiikka on ymmärrettävästi melko vaatimatonta, sillä peli on suunniteltu toimimaan sulavasti ympäristössä, jossa on samanaikaisesti satoja pelaajia. Siitä huolimatta muutamat ratkaisut ovat vähintäänkin hämmentäviä. Väenpaljouden illuusio on luotu viljelemällä läpikuultavia hahmoja joka puolelle. Ympärillä pyörii jatkuvasti haamun näköisiä tyyppejä, jotka häviävät pelaajan lähestyessä niitä ja sitten ilmestyvät uudelleen pelaajan etääntyessä. Kamera seuraa kiltisti pelaajaa, mutta ei suostu pyörimään esteiden läpi. Kapeassa käytävässä voi siis joutua pelaamaan melko erikoisissa kamerakulmissa. Sen sijaan joidenkin hahmojen läpi voi vapaasti juosta. Pelin valikot eivät myöskään ole tehty huononäköisille. Valikkojen pieni teksti, jota on melkoinen määrä, saa tarkkasilmäisemmänkin kaivamaan suurennuslasin esiin.
Äänimaailma on melko onnistunut, mutta musiikki sen sijaan on veret seisauttavaa heti alkukappaleesta lähtien. Vauhkona soittavaa syntikkamiestä ei pidättele mikään eikä kammottava japanilainen konepoppi tunnu loppuvan ikinä.
Pelisysteemi on tehty toimintakeskeiseksi ja virtaviivaiseksi. Vihollisia vastaan käydään reaaliaikaista taistelua. Tuntuu helpotukselta, ettei muita ryhmän jäseniä tarvitse henkilökohtaisesti ohjastaa, vaan kone hoitaa sen puolestasi. Ikävää vain, että kone ei tajua tiimityöskentelystä mitään. Jos pelaaja vetäytyy hieman taaemmaksi ampumaan vihollisia, niin muut tulevat perässä ja jäävät toljottamaan paikoilleen. Eivät he kyllä paljon muuta osaakaan tehdä. Peliä ei saa missään vaiheessa pysäytettyä, paitsi dialogissa. Edes akun loppuminen ohjaimesta ei saa peliä pysähtymään ja huomauttamaan ohjaimen uudelleenkytkemisestä. Reaaliajassa tapahtuvat taistelut vaikuttavat aluksi toimivilta, mutta vähitellen kaikki taistelut alkavat muistuttaa toisiaan. Siihen kun vielä lisätään yksitoikkoiset maisemat, jotka näyttävät samalta riippumatta siitä onko kyseessä luola vai niitty, on meillä lopputuloksena tylsistyttävä, yksitoikkoisesti raiteillaan kulkeva juna. Vaikeustaso tuntuu kuitenkin olevan kohdallaan. Aluksi vastassa on helpohkoja taisteluja, mutta matkan edetessä vastukset kovenevat tasaiseen tahtiin.
Erikoismaininnan saa PSU:n hinnoittelupolitiikka. Jostain kumman syystä kaikkein kalleimpia tavaroita ovat muun muassa vaatteet ja erinäiset koristeet, joita voi ostaa asuntoonsa; yhden vaatekerraston hinnalla saa aseita vaikka pienelle valtiolle.
Turhaan, aivan turhaan
Yksinpelin idea on aivan selvästi opastaa pelaaja moninpelin saloihin ja aivan kädestä pitäen. Kaikki mikä on yksinpelissä on myös moninpelissä: maisemat, kaupat, aseet, jne. Herääkin kysymys koko yksinpelin tarpeellisuudesta. Se tuntuu siltä, kuin pelaisi ylipitkää demoa: Tätä kaikkea voit sitten tehdä kun maksat kuukausimaksun ja pääset pelaamaan oikeiden ihmisten kanssa.
Loppukaneetiksi sanottakoon, että peli ei ole missään tapauksessa hankkimisen arvoinen, jos aikoo syventyä pelkästään yksinpeliin. Moninpeli onkin sitten aivan eri asia.