Watch Dogsia odotettiin kuin leak-sivustojen uutispommia. Luvattiin isoa avointa maailmaa, jonka voi poimia kuin marjan hakkeritaidoilla. Heräteltiin toiveita kaduntallaajista, joista kukin olisi yksilö, valtavasta määrästä pelattavaa, avoimista tehtävistä ja innovatiivisesta hakkerointisysteemistä. Tätä kaikkea alkoivat foorumit rummuttamaan jo vuosi sitten ja porukalla sovittiin, että junan pysäyttäminen tai katolle kiipeäminen on uutta ja mahtavaa. Haaveet, mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät täyttyneet, mutta harvemmin niin käy.
Vahtikoirien teemat ovat ajankohtaisia. Yksityisyys on ollut verkossa kortilla, kiitos NSA:n, ja uupumaton isoveli valvoo myös siellä, missä vähiten odottaisi. Isot yhtiöt rakentavat valvontaa helpottavia takaportteja ja poliitikot ovat hommassa mukana. Watch Dogs käsittelee näitä aiheita varsin mustavalkoisesti, ja pelaaja itse on yksi takaporttien hyväksikäyttäjä. Aivan kuten oikeassakin elämässä, näitä takaportteja pelaaja käyttää myös ihan vain tirkistelyyn. Ainakin nuorempia pelaajia se tuntuu kiehtovan.
Ei ihan cyperpunk
Juonellisesti peli ei tarjoa yllätyksiä. Päähenkilö Aidenia riivaavat menneisyyden haamut, joiden kanssa välit on selvitettävä. Samalla sisko lapsineen joutuu mukaan soppaan ja homma menee likaiseksi kuin rastafarin kuontalo. Aiden on myös kaupungin tuntema mystinen ”kostaja”: hahmo, joka estää rikoksia ja jakaa oikeutta parhaaksi näkemällään tavalla. Hahmon roolit ja motiivit eivät kestä lähempää tarkastelua, sillä sen verran tuhoa, kuolemaa ja inhimillistä kärsimystä tämä paskiainen kanssaihmisilleen aiheuttaa.
Maailmaa parannetaan ampuen ja autolla ajaen. Watch Dogs on pelimekaniikaltaan yhteneväinen GTA:n ja Sleeping Dogsin kanssa. Ajetaan autoilla ja kun meno tyssää, otetaan pyssyt esille. Uutena elementtinä on mukaan tuotu Aidenin kyky manipuloida ympäristöään hakkeroimalla. Kun liikennevalot vaihdetaan kaikki vihreiksi, saadaan risteykseen takaa-ajajia estävä suma. Autoiluosioissa ei hakkeroinnin lisäksi ole paljon uutta. Autoilu on ihan mukavaa peruskaahailua, ja välillä tulee komeaa ruttua. Jalkamiestehtäviin on sen sijaan saatu mukaan vähän Splinter Cell -tyylistä hiivistelyä. Kamerat hakkeroimalla voi tutkailla missä vihollinen on, sitten vain äänenvaimennin paikoilleen. Tulitaistelun aikana on mahdollista räjäyttää sähkölaitteita tai vaikkapa häiritä vihollisten viestintää. Hakkerointi antaa peliin syvyyttä ja yhden tason lisää miettiä strategioita siihen, miten tehtävät hoituisivat parhaalla tavalla.
Jalkamiehenä ja autolla ajettaessa on mahdollista käyttää fokusta, joka on bullet time -efekti. Tämä tekee pelaamisesta huomattavasti juohevampaa, kun esimerkiksi hakkeroinnit voi toteuttaa tarkalla ajoituksella. Muutamissa kohdissa fokuksen käyttö kuitenkin vaikuttaa kielteisellä tavalla fysiikan lakeihin, jolloin auto alkaa käyttäytymään odottamattomalla tavalla. Helikopterin hakkerointi ajaessa on suorastaan ärsyttävän hankalaa – fokuksella tai ilman.
Vaikka grafiikka on saanut osakseen parjausta siitä, ettei se vastaa vuoden 2013 E3-messujen videoklippejä, on se kuitenkin varsin hyvää. Autot piirtyvät jo kaukaa ja sääefektit ovat todella hienoja. Sateesta kiiltelevä asfaltti ja nouseva aurinko avaavat näkymiä, joita on ilo katsella. Myös Chicagon keskustan ulkopuolella on elämää. Syksyiset taajamat, joissa kelpaisi Alan Wakenkin seikkailla sekä teollisuusalueet rakentavat monipuolisen pelialueen. Harmillisesti peli on kuitenkin varsin horisontaali. Aidenin kyky kiivetä ei vakuuta, eikä eteenpäin hyppääminen ole mahdollista. Kaupunki on täynnä paloportaita, mutta niitä ei voi pelissä hyödyntää. Tämä tuntuu harmilliselta rajoitukselta, sillä pelimaailma on kuitenkin rakennettu tutkittavaksi ja kokeiltavaksi.
Ministry rokkaa, kaikki muut ei
Ääniraitojen valinnoilla on saatu aikaan kummallinen sekametelisoppa. Musiikki on makuasia, mutta tosiasia on se, että osa musiikista on mielikuvituksetonta rämpytystä ja osa osuvaa tulkintaa. Auton stereot soittavat molempia äärilaitoja. Weezer, Howlin’ Wolf, Ministry ja Alice Cooper ovat kamaa, joka kestää vuosikymmenestä toiseen ja on yleisesti tunnustettua ”hyvää musaa”. Ne toimivat loistavasti, mutta eivät ihan riitä paikkaamaan tylsää nu-punk renkutusta, jota on aivan liikaa.
Pelin pääjuoni on lyhyt ja ennalta-arvattava. Mitään totaalisia yllätyksiä se ei tarjoile, ja menee läpi pääasiallisesti auton ratin takana. Muuta sisältöä pelissä on nimellisesti runsaasti, mutta käytännössä se on sama tehtävä yhä uudelleen. Vaihtelua tuovat minipelit, joissa on käytetty mielikuvitusta, ja pelattavuuskin on ihan kohdallaan. Shakkipulmien kanssa olisi voitu käyttää niitä oikeita shakkipulmia, joita Hesaristakin löytyy.
Kokonaisuudessaan Watch Dogs jättää hiukan ristiriitaisen olon. Pääsääntöisesti monet asiat toimivat ja näyttävät nätiltä. Hakkerointi tuo jotain lisää genreen, mutta se ei yksinään riitä nostamaan peliä muiden kaltaistensa ohi. Juonellisesti tämä on niin tuttua kauraa, että voidaan puhua pienoisesta pettymyksestä. Watch Dogs on hyvä valinta niille, jotka etsivät uutta hiekkalaatikkoa autoiltavaksi. Muutkin voivat kokeilla, mutta vaarana on lievä déjà vu -ilmiö.