Darksiders 2

Kirjoittanut: Livegamers

08.09.2012

Muutama vuosi taaksepäin aikuistuneet Zelda-fanit tirauttivat ilon kyyneleitä. Syynä tähän oli juuri ilmestynyt Darksiders, joka noudatti Nintendon mestariteoksesta tuttua kaavaa ja lisäsi pakettiin höysteeksi hieman God of War- sekä Devil May Cry -pelejä. Lopputulos oli mainio seikkailu maailmanlopun hevosmies Sodan saappaissa mielenkiintoisten ja vaihtelevien ympäristöjen parissa. Ensimmäisen osan huikea – mutta hiukan kliseinen – loppukohtaus sai leuan putoamaan maahan, ja jatko-osalle tuli huudettua ”turpa kiinni ja ota rahani” katsomatta lahjahevosta suuhun.

Vähemmän on enemmän

Mikäli ensimmäistä peliä moitittiin siitä, ettei se tiennyt mitä haluaisi olla, Darksiders 2 kärsii jo pahemman luokan skitsofreniasta. Peli täytettiin kaiken maailman turhalla tilpehöörillä, joka siirtää painon pois seikkailulta, toiminnalta ja oikealta edistymiseltä. Vain jumala tietää, minkä takia ensimmäisen osan oikeasti edistymiseltä tuntuva paketti on vaihdettu teennäiseen edistymiseen esinerumba- ja taitopuusähellyksellä. Vaikka ensimmäisen osan linnoja sekä luolastoja oli vähemmän ja ne olivat olivat pidempiä, Sodalle jäi joka käynniltä jokin uusi lelu käteen.

Darksiders 2 ei hyödy pätkääkään esineistä tai taitopuusta, vaan lähes joka taistelun jälkeen tauotetaan peli ja selataan uudet varusteet, jos sieltä löytyisi se uusi rintapanssari +1-suojamuuttujallaan. Sama pätee taitopuuhun: vaihtoehtona löytyy pari eri, puuta joihin voi tasojen nousun välillä pistää pisteitä, mutta yhdeksän kymmenestä taidosta on aivan turhaa prosenttipeliä. Darksidersit ovatkin parhaimmillaan, kun hahmo saa uuden voiman tai esineen, joka avaa uusia reittejä ja tapoja pelata peliä. Osa ensimmäisen pelin kyvyistä tekee paluun ja muutama uusi idea tuodaan mukaan, mikä tekee pulmanratkonnasta suhteellisen menevää.

Don’t fear the reaper

Maailmasta huomaa, että artisteilla on ollut huikea visio siitä, miltä maailman pitäisi näyttää. Harmittavasti nykykonsoleiden tehot eivät vain riitä tuomaan tätä visiota henkiin. Arkkitehtuuri näyttää komealta kauempaa, mikäli konsoli viitsii piirtää kaiken, mutta lähempää katseltuna on jälki erittäin karua. Musiikki on perus orkesterisettiä, eikä erotu pahemmin edukseen – toimivaa ja näkymätöntä taustamusiikkia. Ääninäyttely on kelvollista ja kuunneltavaa, mutta luojien irlantilainen aksentti rupeaa paikoitellen ärsyttämään.

Taistelemista on parannettu huomattavasti ensimmäisestä osasta joskin lukittaessa hirviöihin kamera jättää Kuoleman selkään sokean pisteen, joka aukeaa hyökkäyksille. Komboliikket tuovat taisteluun hieman syvyyttä ja vaihtelemalla eri aseiden välillä taistelussa on tietynlaista tasapainoa. Huikeat pomotaistelut ovat vanhan koulukunnan heikkouksien etsimistä, eikä ratkaisua ole kirjoitettu mustalla tussilla seinälle. Sodan tavoin Kuolemalta löytyy oma ultimaattinen muoto, joka yllätys yllätys on viikatemies.

Sota – Sota ei koskaan muutu

Useista ongelmista huolimatta Darksiders 2 ei ole huono peli. Yleisellä tasolla paketti tuntuu toimivalta ja sujuvalta, mutta kaikki vain tuntuu jo koetulta – varsinkin ensimmäisen osan läpäisseenä. Kuolema hahmona on pienoinen pettymys verrattuna Sotaan, eikä ennakkoon hehkutetulla akrobaattisuudella oteta kunnollista eroa angstiseen veljeen. Toivoa sopii, että seuraavan kerran sarjaan ei tarvitse palata vasta Darksiders 5:ssä, jolloin vihdoin ja viimein saataisiin kaikki hevosmiehet yhteen ja maailmanlopun jälkipyykki alulle. Eiköhän se pelkän Sodan tarina olisi ollut jo ihan hyvä alkusoitto väistämättömälle Tuomionpäivälle.


Klikkauksella suuremmat kuvat.