Devil May Cry 4

Kirjoittanut: Livegamers

07.02.2008

Devil May Cryt ovat olleet pääasiassa PlayStationin yksinoikeuksia aina tähän saakka. Ensimmäinen Devil May Cry ilmestyi vuonna 2001, ja peli sai nopeasti jatkoa yli kahden miljoonan kappaleen myyntiensä ansiosta. Tähän päivään saakka yli viisi miljoonaa myynyt pelisarja saapuu nyt Xbox 360:lle, tällä kertaa vain Devil May Cryn vakionaama Dante saa hieman väistyä uuden tuttavuuden Neron tieltä.
Adios, kid

Pelin kehittäjä Capcom ei ole muuttanut pelin perusideaa ensimmäisestä osasta, ja niin myös DMC4 edustaa nopeatempoista mätkintää lähinnä miekoilla, ja suuressa osassa ovat myös tyylikkyys ja asenne. Perinteen mukaan peli on jaettu tehtäviin, joita tällä kertaa on 20. Peliä myös tasapainotetaan välillä eteen tulevilla pulmanratkonnoilla, joista osa on mukavia ja hauskoja, osa taas vähän typeriä ja tylsiä. Taistoissa Nero ja Dante yhdistelevät miekaniskuja nopeisiin ammuntasarjoihin pistooleilla, ja iskusarjan tyylikkyydestä ilmoittaa tyylimittari. Uuden ulottuvuuden pelille tuo Neron demoninen käsi, Devil Bringer, joka osoittautuu taisteluissa erittäin käteväksi. Turpasaunan ei tarvitse keskeytyä hetkeksikään, vaan Nero voi napata kädellään vihollisia kauempaa. Devil Bringerillä voi myös tehdä todella tehokkaita iskuja, jotka varsinkin päävastuksissa ovat tärkeitä.

Devil May Cry 4:n keskeinen asia on Order of the Sword –järjestö, joka palvoo Danten demoni-isää, Spardaa. Sparda nimittäin pelasti maailman varmalta tuholta 2000 vuotta sitten, kun demonit olivat hyökkäämässä ihmismaailmaan. Sparda kuitenkin päätti kääntyä omiaan vastaan, ja hän tappoi demonit sekä sulki maailmat yhdistävän portaalin. Peli alkaakin Neron kiirehtiessä Order of the Swordin seremoniaan. Rauhallinen seremonia kuitenkin keskeytyy, kun Dante hyökkää paikalle ja surmaa järjestön johtajan, Sanctuksen. Nero päätyy taistelemaan Danten kanssa, mutta taisto päättyy melko pikaisesti Danten paetessa paikalta. Asia ei kuitenkaan jää siihen, vaan Nero saa järjestöltään käskyn etsiä Danten käsiinsä. Tehtävä ei ole helppo, sillä samaan aikaan kaupunkiin hyökkää valtava joukko demoneita. Vaikka Dante onkin Order of the Swordin vihollinen, niin myös hänellä pelataan osa pelistä.

Let´s rock, baby!

Taistelut ovat toteutettu erittäin mallikkaasti, ja Neron melko monipuoliset liikesarjat näyttävät hyvin sulavilta. Pelin tarkoituksena onkin vedellä yhtenäisiä ja pitkiä sarjoja miekoilla, aseilla sekä Neron kädellä, eikä torjuntaliikkeille ole tilaa paria väistöhyppyä lukuun ottamatta. Mitä pidempiä iskusarjoja, sitä enemmän Nero tienaa demonien verta ja ”ylpeitä sieluja”, jotka toimivat valuuttana pelin ostopaikoissa. Sielut käytetään uusien liikesarjojen ja taitojen opettelemiseen sekä aseiden paranteluun, kun taas verellä hankitaan tavaroita, kuten parantavia Vital Stareja. Miekan liikesarjat toteutetaan yksinkertaisesti vain Y-näppäimellä, ja liikesarja riippuu vain näppäilyjen määrästä ja tahdista. B:llä ohjataan Neron kättä ja Dantella hänen erikoisliikkeitään, X:llä ammutaan ja A-näppäin hoitaa hyppy- ja väistöliikkeet.

Puzzleosuudet ovat pelissä sitä melko tavallista huttua. On paikkoja, joissa pitää selvittää tiensä ylös esimerkiksi hyppyalustojen ja Neron käden avulla. Sitten on myös ”pelilautoja”, joissa edetään noppaa heittämällä. Tässä puzzlessa voi tulla vastaan suuretkin joukot vihollisia, mutta hyvällä tuurilla selviää suoraan läpi ja mahdollisesti saa mukaansa myös suuret määrät valuuttaa. Pulmanratkonnat virkistävät pelikokemusta, kun ne tasaisesti pätkivät taisteluosuuksia. Devil May Cry 4:ssä on myös vanhoista osista tuttuja piilotettuja Secret Missioneja, joissa pitää suorittaa jokin pieni tehtävä saadakseen palkkion. Secret Missionit ovat pääosin melko haastavia, ja niissä kykenee kuluttamaan pidemmänkin tovin yrittäessään onnistua. Tehtäviä on monenlaisia, kuten selviäminen suuresta joukosta vihollisia saamatta iskuakaan, jonkin tietyn liikkeen suorittaminen useamman kerran ja niin pois päin.

Dante toimii osan pelistä myös pelattavana hahmona, ja hänen osuutensa alkaessa hieman harmitti luopua Nerosta ja hänen mahtavasta kädestään. Danten osuudessa myös kierrätettiin hieman Nerolla nähtyjä asioita, mutta tämä seikka unohtuivat nopeasti, kun Dantelle tarjottiin vähän väliä uusia leluja. Miltä kuulostaisi vaikka salkku, joka tarinan mukaan kykenee muuttumaan 666 eri aseeksi(joista Dante kykenee harmittavasti käyttämään vain pientä osaa)? Tai suoraan helvetistä tupsahtanut Lucifer-ase, jolla syöstään vihollisiin lukemattomia punaisia tikareita, jotka sitten halutessaan voidaan räjäyttää. Tämänkaltaisten aseiden kanssa menin mielelläni samoja maisemia läpi käyttäen vastaan tulevia demoneja niiden koekaniineina.

Abandon all hope

Devil May Cryt ovat yleisesti tunnettuja jopa liiallisesta haastavuudestaan. Devil May Cry 4:ssä asia onkin sitten jo jotakuinkin korjattu, ja vaikeustasot ollaan rakennettu hieman erilailla verrattuna aiempiin osiin. Pelin alku on käytännössä harjoittelua, jossa voit opetella liikkeet perinpohjaisesti. Alussa siis viholliset ovat helpohkoja ja kaupan tarvikkeet halpoja, vain pomotaisteluihin pitää varautua hyvällä kasalla Vital Stareja. Jossain vaiheessa kuitenkin pomojen määrät tihentyvät ja tavarat vähenevät. Kauppatavaroiden hinnat nousevat myös sitä mukaan kun niitä ostaa, ja joka kerralla saa mukaansa aina vain pienemmän määrän apuja. Pelin loppu alkaa sitten olla jo jatkuvaa vihollisten tykitystä ilman parantavia tavaroita, ja ”Abandon all hope” –teksti tulee liiankin tutuksi. Devil May Cry 4:ssä on neljä vaikeustasoa, mutta aluksi valittavana ovat vain Human- ja Devil Hunter –vaikeusasteet. Human on tarkoitettu aloitteleville pelaajille, ja vaikeusaste on hyvinkin anteeksiantava. Devil Hunterin kohderyhmä on sitten DMC-veteraanit. Pelin läpäistyään saa valittavaksi jo hyvin vaikean Son of Sparda –vaikeusasteen, ja tämän jälkeen on vielä jokunen masokisteille suunniteltu vaikeusaste. Halutessaan peliin voi myös valita Automatic-moodin, joka helpottaa tuntuvasti liikesarjojen tekoa.

Shall we dance?

Peli on visuaalisesti erittäin komea. Taustat ovat tarkkoja ja kauniita, ainoana miinuksena vain rumat tekstuurit lattioissa. Peli myös pyörii tasaisesti, lukuun ottamatta pieniä notkahduksia raskaimmissa kohdissa. Pelin maisemat ansaitsevat myös maininnan, sillä ne ovat fantastiset. Nero pyyhältää läpi niin tuhotun kaupungin, jäätävän vuoriston kuin vehreän tropiikin. Ei voi ainakaan sanoa kyllästyneensä maisemiin. Devil May Cry 4:ssä on paljon upeita välivideoita, jotka kuljettavat tarinaa sulavasti eteenpäin. Tarinassa peli juuri hieman eroaakin useimmista toimintapeleistä, sillä se on melko monimuotoinen ja sisältää juonenkäänteitä. Uskaltaisin sanoa tarinaa jopa oikein hyväksi.

Devil May Cry 4:ssä ääninäyttelyt on pääosin suoritettu hyvin. Peli sisältää myös tuttuja naamoja vanhoista versioista, kuten ykkösosan kaunottaren Trishin ja kolmososasta pippurisen Ladyn. Kyseisten naisten osat jäivät kuitenkin hieman pettymyksiksi, sillä heitä ei oltu sidottu juoneen mitenkään merkittävästi, vaan ne tuntuivat ainoastaan irrallisilta lisäyksiltä peliin.

I burn easily, never tan

Pelin päävastukset ovat pääosin komeita ja valtavia. Tuntuu mahtavalta hakata mammuttimaista tulihirviötä piskuisella Nerolla, ja viimeistellä paketti napakalla Devil Bringerin iskulla. Neron käsi osoittautuukin erinomaiseksi avuksi vastuksissa, sillä oikeaan aikaan voi kättä käyttää, ja se aiheuttaa viholliselle näyttävän ja erittäin tehokkaan iskusarjan. Myös normaalit viholliset ovat hyviä ja mielenkiintoisia, joskin tasapainoisia ne eivät ole. Jotkin viholliset aiheuttavat kovaa päänvaivaa, kun taas toiset ovat huolettomia nyrkkeilysäkkejä. Samoja vihollisia ei tarvitse jatkuvasti katsella, vaan uusia tulee kehiin aina välillä.

Edellisiin osiin verrattuna Devil May Cry 4 parantaa useita asioita. Ensinnäkin itse tarina on olennaisesti parempi ja kiinnostavampi, vaikkei aiempienkaan osien tarinat toki aivan huonoja olleet. Devil May Cry 1:ssä myös hahmon liikuttaminen oli melko tahmaista, mutta kolmososaan mennessä se oli parantunut hurjasti. Devil May Cry 4 parantaa vielä tästäkin, ja tuloksena on hyvin ohjauksiin vastaava ja sulavasti liikkuva hahmo. Uuden sukupolven myötä myös taistelusta ollaan saatu vieläkin miellyttävämpää ja näyttävämpää. Voin siis helposti todeta, että Devil May Cry 4 on sarjan paras peli.

Devil May Cry sisältää myös virheitäkin. Muutamaan kertaan ei opastusta tarjottu erityisemmin, ja päädyin harhailemaan useissa eri paikoissa. Tämä toki voi olla vain omaa syytäni. Pelissä on myös joitakin outoja ja epäloogisia asioita, joita on vaikea käsittää. Spoilaamatta voin esimerkiksi sanoa, että aika harvoin jäisen vuorenhuipun naapurustoon asetetaan tropiikkia. Myös kamera osaa olla ärsyttävä välillä, ja sen takia saattaakin mennä erilaiset pulmatehtävät pieleen. Lattiatekstuuritkin haittaavat joitakin muuten niin kauniissa pelissä, ja melko useissa kohdissa varjotkin ovat kauheaa katsottavaa. Dantelle on tarjottu vain harvoja iskusarjoja aseilleen, ja suurin osa niistä on tuttuja jo ensimmäisestä Devil May Crysta. Kyseistä ongelmaa kuitenkin kompensoi Danten aseiden määrä. Peli olisi voinut myös olla hieman pidempi, sillä minulla meni sen läpäisyyn Devil Hunter –tasolla noin 13 tuntia. Uudelleenpelattavuusarvo on kuitenkin korkea, jos tykkää asettaa itsensä äärimmilleen, ja haastaa läpäisemään peli vaikeammalla tasolla.

This is what I live for!

Pidin paljon pelin asenteesta, toiminnasta ja tarinasta. Tämä oli juuri sellainen kuin oletinkin – Devil May Cry siis. Peli ei tuo sarjaan hirveästi uutta, mutta ei sen tarvitsekaan, sillä se on toimiva juuri näin. Asenne on aikaisempien osien tavoin hyvin läsnä. Ylimielinen Nero uhittelee vihollisille, ja lopulta piekseekin heidät näyttävästi. Kyllä siinä suuremmatkin demonit nöyristyvät. Toiminta on tarpeeksi monipuolista, ja Neron iskusarjoilla on mukavaa mätkiä demoneita ja Danten mahtava Lucifer-tikariase oli minulla suurkäytössä. Tarinaakin on olennaisesti parannettu verrattuna entisiin osiin, sillä se oli viihdyttävä ja aiheutti halua selvittää asioista lisää etenemällä.

Devil May Cry 4 antaa varmasti hurjan paljon hack ´n slash –genrestä pitäville. Toiminta on tuttuun tapaan haastavaa, kaunista ja useimmiten miellyttävää. Myös kokemattomat pelaajat kykenevät nauttimaan pelin mahtavasta asenteesta, näyttävistä välivideoista, taisteluista sekä tarinasta, sillä Human-vaikeusasteen – varsinkaan Automatic-moodin kera – ei pitäisi tuottaa pahempia ongelmia taitamattomillekaan.