F.E.A.R.

Kirjoittanut: Livegamers

11.12.2006

Käyttääkseni jo hieman kulunutta ilmaisua: ammuskelupelejä pulpahtaa markkinoille kuin sieniä sateella. Kuluttajan onneksi määrä ei ole korvannut laatua. Päinvastoin, määrä on taannut sen, että kehittäjien on pakko tarjota jotain muuta kuin mitä kilpaileva tuote tarjoaa. Kortensa kekoon kantaa myös Day 1 Studiosin X360:lle kehittämä F.E.A.R.
Luodit viuhuvat ja mono heiluu – ja sama hidastettuna

F.E.A.R. eli First Encounter Assault Recon on alun perin Monolithin PC:lle vuonna 2005 kehittämä paukuttelu. Modern First-Person Shooteriksi luokiteltu peli oli sekametelisoppaa hyvällä reseptillä – otetaan kauhallinen ammuskelua tuolta, turaus kauhuelementtejä täältä, sekoitetaan kunnolla ja voilà!, meillä on Moderni Kauhuammuskelu. Kaikin puolin hyvä ja toimiva idea, mutta entä itse toteutus?

Pelin tarina alkaa siitä, kun eräs hintava tutkimuskeskus joutuu aseistetun joukkion hyökkäyksen kohteeksi, mutta vaatimuksia ei silti esitetä. Paikalle lähetetty sotilasjoukko kuolee mystisesti ja nopeasti. F.E.A.R.-ryhmän edustajana päähenkilömme lähtee paikalle hoitamaan tilanteen. Vastassa hänellä on klooniarmeija, oudot radiolähetykset ja jatkuvat, pelottavat näyt.

Ampuma-aseita on yhdeksän, pistoolista raketinheittimeen. Sen lisäksi ovat kranaatit, miinat ja tahmeat kranaatit laukaisimella. Kerrallaan voi olla mukana vain kolme asetta. Jokaisella aseella on tietenkin oma tehoetäisyytensä sekä tulinopeutensa, joten valintaa joutuu tekemään. Eniten hupia tuottavat kuitenkin kiikaritähtäimellä varustettu hiukkasase sekä taisteluhaulikko. Hiukkasaseella ammuttaessa ilma ammuksen ympärillä väreilee kauniisti ja osuessaan käristää vihollisen niin, että jäljelle jää vain tasaisesti paahtunut luuranko. Taisteluhaulikon tehokas etäisyys on pieni, mutta kun läheltä ampuu vartaloon, niin vihulainen halkeaa kahtia kuin kuiva oksa. Jos taas ampuu päähän, niin jostain kumman syystä räjähtää koko ukkeli. I gotta get me one of those!

Mikäli ammukset pääsevät loppumaan, tai haluaa olla hiljainen tappaja, niin päähenkilömme osaa myös lyödä ja potkia karatekan lailla. Ilmassa onnistuvat niin saksipotkut kuin takakiertopotkutkin, mikä hieman näyttää siltä kuin joku huitaisisi irtojalalla kuvaruudun ulkopuolelta. Ja jotta meno ei loppuisi liian lyhyeen, kentistä löytyy mm. kevytpanssaria vaatetukseen, ensiapupakkauksia sekä refleksi- ja health-boostereita. Ympäristössä on myös räjähtäviä putkia, tynnyreitä ja vaahtosammuttimia, joilla voi väijyttää vihollisen.

Menon käydessä liian nopeatempoiseksi ottaa sankarimme käyttöön erikoisen taitonsa hidastaa aikaa. Zwuuh-äänen kajahtaessa ääreisnäkö sumentuu, liike hidastuu ja äänimailmassa tapahtuu kolmen oktaavin madallus. Hidastus, eli Bullet Time, jota käytettiin jo aikoinaan Max Paynessa, helpottaa peliä melkoisesti vaikeissa tilanteissa.

T.H.E. R.I.N.G., eiku K.A.U.N.A., eiku…

Pelin erikoisuus on yksinpelin kauhupainotteinen tarina, ja tämä onkin se millä on lähdetty tekemään pesäeroa muihin FPS-peleihin. Aika ajoin päähenkilö saa radioonsa outoja häiriöääniä ja näkee pelottavia näkyjä. Eniten tulee näkyjä pienestä, mykästä tytöstä, jolla on punainen mekko ja pitkät, mustat, kasvoja peittävät hiukset. Kuulostaako tutulta?

Siitä huolimatta, että peliin on otettu niinkin omaperäinen ja täysin uusi pelon lähettiläs kuin pieni, pitkähiuksinen tyttö, kauhun elementti toimii. Tunnelma on painostava ja jännitys on jatkuvasti läsnä, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Valitettavasti välillä ei mitään tapahdukaan. Pelin alussa on paljon kauhuelementtejä, mutta sitten ne tuntuvat häviävän jonnekin. Pelissä tulee usein hetkiä jolloin on aivan varma, että pian se tyttö tulee ja haluaa syödä pääni, mutta mitään ei tapahdu. Sopivasti annosteltuna tämä olisi mainio tehokeino, mutta tässä tapauksessa se latistaa tunnelmaa. Loppua kohden päästään kuitenkin taas tarinaan kiinni ja viimeinen luku onkin silkkaa rautaa. Harmittaa vain, ettei sitä ollut tasaisesti koko pelissä.

Maalatut vuoret, älykkää pahikset ja maailman huonoin puhelinlinja

Vaikka peli oli vuonna 2005 Modern FPS, niin valitettavasti vuoden 2006 loppupuolella se ei enää ole kovin modern. Xbox 360 -käännöksen grafiikka on kyllä terävää, mutta enimmäkseen se on jo eilistä, varsinkin toimistotiloissa. Ulkona ollessa ei tule tunnetta maiseman jatkuvuudesta, vaan vähän matkan päässä on käsinmaalatulta fondilta näyttävä vuoristo, kuin studiossa olisi. Hienojakin tekstuureja löytyy, kuten vaikkapa parkkihalli, jossa ollaan jo sellaisessa ympäristössä mitä nykyisin konsolipeliltä odottaa. Kuitenkin päällimmäisenä jää mieleen hieman hiomaton grafiikka, seinästä törröttävä ase ja välillä ruudulle ilmestyvät oudot mustat viivat, jotka näyttävät pitkiltä hiuksilta. Ystäviään ei voi vahingossakaan ampua, vaan luodit lentävät heidän lävitseen.

Ympäristö reagoi tapahtumiin kiitettävästi. Seiniin jää luodinreikiä, joskin taikalaasti paikkaa ne hetken kuluttua, tavarat tipahtelevat ja menevät rikki. Itselleni tuotti suurta iloa hajottaa tietokoneita, joissa kaikissa oli ruudunsäästäjänä Dellin logo. Ja niitä oli paljon.

Itse tarinan lisäksi ovat tekoäly ja äänimaailma silkkaa nautintoa. Viholliset eivät pönötä hiljaa paikoillaan, vaan huutelevat toisilleen ja vaihtavat suojaa tarpeen mukaan yrittäen myös kiertää pelaajan taakse. Sadistinen minäni nauroi rehevästi, kun vihollinen saadessaan osuman jalkaan klenkkaa karkuun minkä jalaltaan pääsee. Pelin vaikeustaso on kohdallaan eikä koskaan tule tunnetta, että vihollisella on epäreilu etu. Tallennus on automaattista ja sopivin välein. Ja verta on vaikka muille jakaa.

Musiikki luo taustalla juuri sellaista tunnelmaa kuin jännäreissä pitääkin, vetämättä silti puoleensa juurikaan ylimääräistä huomiota. Oma kolistelu säikäyttää ja saa sohimaan aseella 360 astetta. Ääni olisikin aivan huippua, mutta pelin suurin notkahdus on puhelinkeskustelut, jotka ovat oleellinen osa juonen ymmärtämisen kannalta. Puheesta saa todella huonosti selvää eikä pelissä ole lainkaan tekstitystä. Kuulokkeiden kautta se toimii, mutta kaiuttimista puhe kuulostaa siltä kuin joku yrittäisi ottaa yhteyttä menneisyydestä peltipurkin ja narun avulla. Viholliset myös huutavat joskus kommentejaan kuin meediot – ”I’m taking fire!”, vaikka en tehnyt muuta kuin kurkin kulman takaa.

Eri peli, samat kähinät

2-16 pelaajan moninpeli on jouhevaa ja toimivaa, mutta siinä ei ole mitään mikä erottaisi sen muista ammuskeluista. Se sisältää kaikkea samaa kuin muutkin, lipunryöstöstä deathmatchiin. Ekstrana on myös hidastusta hyväksi käyttävä pelimuoto, jossa yksi ihminen kerrallaan voi käyttää hidastusta. Se menettää kuitenkin hieman merkitystään, sillä hidastus tapahtuu kaikille. Positiivista on, että mikäli itse pystyttää pelin niin sääntöjä saa muutella melko paljon, mm. pelin keston, saatavat pistemäärät, voiko ampua omia, jne.

Yksin- ja moninpelin lisäksi on vielä kolmas, time attack -tyyppinen pelimuoto, jossa voi tappaa vihollisia kellon tikittäessä. Siinä ei sen kummempia erikoisuuksia ole, kuin että parhaat pisteet päivittyvät leaderboardsiin.

Ei ihan, mutta melkein

Vaikka tämä onkin tarinaltaan hieno FPS, niin valitettavasti se laahaa hieman jäljessä ollakseen seuraavan sukupolven konsolipeli. Huono se ei missään tapauksessa ole, mutta siitä puuttuu se jokin mikä tekisi siitä kärkipelin nykypäivänä. Varsinkin, kun yhä enenevässä määrin pääpaino on Liven kautta tapahtuvassa kimppakivassa. Tämä on yksi niistä peleistä jotka herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Tavallaan siitä pitää paljon, mutta…