Final Fantasy XIII-2

Kirjoittanut: Livegamers

01.03.2012

Final Fantasy XIII on peli, joka yritti rikkoa perinteisen japanilaisen roolipelin rajoja. Lopputulos oli tarkasti kontrolloitu, putkimainen pelikokemus, joka jakoi mielipiteet. Nyt Square-Enix aikoo korjata edellisen pelin puutteet ja hienosäätää pelikokemusta suorassa jatko-osassa, Final Fantasy XIII-2:ssa. Onko pelialan mielikuvituksettomimmalla tavalla nimetty virtuaalielämys askel oikeaan suuntaan, vai kenties takapakkia tälle maineikkaalle pelisarjalle?
Little sister

Final Fantasy XIII-2 alkaa sarjan perinteitä kunnioittaen todella komealla CGI-animaatiopätkällä, jossa edellisen osan päähenkilö Lightning taistelee tuntematonta vihollista vastaan. Alun silmäkarkin jälkeen pelaajalle paljastuu, että peli jatkaa täsmälleen siitä kohtaa, mihin varsinainen FF13 lopetti. Cocoon on pelastettu ja kaikki ovat onnellisia… hetken. Pelaaja sysätään tällä kertaa Lightningin pikkusiskon, Serahin saappaisiin, kun isosysteri on mysteerisesti yhtäkkiä teillä tietämättömillä. Pelissä itse aika on mennyt sekaisin, ja tämä pitää tietysti selvittää. Seikkailuun lätkäistään mukaan täysin uusi hahmo, karikatyyrinen miekkoja heiluttava teinipoika Noel. Tämän uuden pariskunnan tehtäväksi tulee kulkea edestakaisin ajassa, korjata syntyneitä paradokseja ja ehkäistä maailmanloppu. Luvassa on siis kevyt iltapäivä sankareillemme. Valitettavasti henkilöhahmot eivät herätä suuria tunteita: isosisko Lightningia tulee päähenkilönä melkein heti ikävä kimittävän Serahin takia ja Noelin täysin särmätön luonne ei ruoki pelaajassa minkään asteisia reaktioita – hahmon ylipirteydestä johtuvaa pientä huvittuneisuutta lukuun ottamatta. Pelin pakollinen antagonisti Caius sentään on uhmakkuudessaan sentään hieman vakuuttavampi, mutta jää hahmona hyvin irralliseksi.

Final Fantasy XIII-2:n juonikin on todella hajanainen kokemus: peli nimittäin koostuu pitkälti yksittäisistä alueista, joiden välillä pompitaan aikaporttien välityksellä. Väärään suuntaan voi helposti eksyä, minkä lisäksi iso osa alueista ja ajanjaksoista on vain ylimääräistä täyttöä ilman olennaista sisältöä. Kun uusien paikkojen avaaminen on vielä osaksi riippuvainen maailmasta satunnaisesti poimittavista avain-fragmenteista, saattaa pelissä tuhrautua turhauttavan paljon aikaa ylimääräiseen sisällöttömään juoksemiseen.

Siltikin Final Fantasy XIII-2 on Final Fantasy -sarjan peli ja huikeat tuotantoarvot saavat aikaan sävähdyttäviä ja miellyttäviä kokemuksia. Kunnolla rullatessaan juoni pitää mielenkiintoa varsin hyvin yllä. Harmi vain että nämä kokemukset ovat turhan harvinaisia, ja vauhtiin ei päästä kunnolla missään vaiheessa pelin laittaessa pelaajan ylimääräisille keräilyreissuille.

Déjà vu

Kolmetoista-kakkosen maailma on varsin hyvännäköinen grafiikoiden ollessa taattua laatua, mutta ongelmaksi muodostuu alueiden kierrättäminen. Ajassa pomppiminen mahdollistaa samassa mestassa vierailun eri aikakausilla. Tämä aiheuttaa sen, että samoja maisemia kierrätetään aivan liikaa ja siten pelaajalle tulee olo, että peliä pidennetään keinotekoisesti. Komeat maisemat ja alueet ovat hienoja ensimmäisellä kerralla, mutta toisella ja kolmannella kierroksella toivoisi jo pääsevänsä muualle katselemasta samoja mantuja. Lisäksi alueet ovat edelleen lähes täysin lineaarisia ja kapeita, joten tylsyys iskee nopeasti. Peli olisi kaivannut kunnollista perinteistä maailmankarttaa ja huomattavasti enemmän mielenkiintoisia alueita sekavan aikahyppelyn sijaan.

Äänimaailma rakentuu perinteiseen Final Fantasy -tapaan sekoituksesta eeppistä taustamusiikkia ja mitä oudoimpia kilinöitä ja kalinoita. Hieman rohkeana valintana Square-Enix on ottanut biiseihinsä mukaan myös lyriikoita, ja taistelussa pauhaa ihan kunnon rock-henkistäkin meininkiä, mikä ruokkii nopeatempoista taistelusysteemiä komealla tavalla. Final Fantasy XIII-2 onkin parhaimmillaan eeppisissä pomotaisteluissa actionin rullatessa ja orkestereiden jauhaessa väkisin tunnelmaa peliin.

Final Fantasy XIII:n paljon parjattu yksinkertainen taistelumekaniikka on lähes täysin ennallaan kakkosessa; nyt monipuolisuutta haetaan sillä, että molemmille päähenkilöille on nopeasti avattavissa jokainen rooleista. Lisäksi pelaaja voi nyt kesyttää vastaantulevia monstereita, joita kehittämällä partyn kolmanteen paikkaan saadaan enemmän variaatiota. Käytännössä kuitenkin pelissä jurnutetaan eteenpäin täsmälleen samoilla taioilla ja hyökkäyksillä kuin edellisessäkin osassa, eikä uutuuden viehätystä ole juuri ollenkaan.

Go to Valhalla

Final Fantasy XIII-2 yrittää parhaansa korjatakseen esikuvansa virheet varsinkin putkijuoksun osalta, mutta seurauksena on pelikokemus, joka tuntuu aivan liian hajanaiselta ja sisällöttömältä. Peli on sinänsä osittain aivan pätevä videopeli, mutta mahtipontisen edellisen osan jälkeen tämä tuntuu turhalta lisälevyltä. FFXIII ei tarjoa juuri mitään merkittävää uutta tekemistä pelaajalleen ja on enemmänkin askel taaksepäin kehityksen sijaan.