God Eater 2: Rage Burst

Kirjoittanut: Livegamers

10.10.2016

Jotkut saattavat tunnistaa vähintäänkin nimeltä Nintendon konsoleille julkaistun pelisarjan, Monster Hunterin. Tuo Capcomin tekemä hirviömetsästyspeli on niittänyt suurta suosiota kaikkialla maailmassa jo ties kuinka monen pelin verran. Ei siis ihme, että jotkut toisetkin yhtiöt haluaa myös luoda vastaavan pelin, omalla näkemyksellään. Tässä tapauksessa tuo toinen yhtiö on Shift, joka lähti liikkelle God Eater-pelisarjallaan. Alkuperäinen peli julkaistiin Bandai Namcon toimesta PlayStation Portablelle ja sai niin hyvää palautetta, että pelille tehtiin niin jatko-osa, kuin animesarjakin. Muutamia vuosia myöhemmin pelit ovat saapuneet myös tänne meille asti, mutta PSP:n muuttuessa Playstation Vitaksi, pelit saivat lisäksi myös käännökset PlayStation 4:lle. Kakkososa tunnetaan meilläpäin nimellä God Eater 2: Rage Burst, jonka myötä peliin lisättiin sekä uusia tarinaosuuksia, että uusia kikkoja taistelujärjestelmään. Koska God Eater on täällä täysin uusi tuttavuus, päätti Bandai Namco paketoida kakkososan kylkeen myös remasteroidun ykkösosan, God Eater: Resurrectionin ja sehän kelpaa! Vai kelpaako sittenkään?

Lemminkäinen kohtaa jumalat

God Eater 2: Rage Burstin juoni alkaa täysin kesken lauseen, joten tarinasta enemmän perustaville on varmaan sanomattakin selvää, että ykkösosan kannattaa pelata ensin. Tyylikkään intron jälkeen tehdään selväksi, että maailma on vuonna 2037 lähes kokonaan tuhottu. Syynä ei tällä kertaa ole kuitenkaan ydinsota tai zombiarmeijan ylösnousu, vaan jättimäiset hirviöt, joita ihmiset kutsuvat Aragameiksi, ”Väkivaltaisiksi Jumaliksi”. Taisteluun Aragameja vastaan on perustettu järjestö nimeltään Fenrir, joka pystyy kehittämään aseita hirvöitä vastaan. Samalla he kouluttavat uusia sotilaita, joista parhaita kutsutaan Jumaltensyöjiksi. Pelaaja on yksi Fenririn parhaista eliittijäsenistä, jonka tehtävänä on johtaa pientä iskuryhmää ja kaataa hirviöitä yksi kerrallaan, aina viimeiseen asti. Hirviöt eivät kuitenkaan ole ainoa ongelma ihmiskunnalle, vaan niiden lisäksi taivaalta sataa punaista nestettä, joka ihmiskehoon koskettaessaan aiheuttaa varman kuoleman. Tarkoitus onkin hirviönmetsästämisen ohella selvittää mistä ”Punainen Sade” johtuu, ja löytää mahdollinen vastalääke.

Aseistuksena Jumaltensyöjillä on Aragamien soluista tehdyt aseet, jotka ovat juurikin niitä tulevaisuuden aseita, joita peleissä usein näkee: miekkoja, nuijia, keihäitä ja tikareita. Eroja normaaleihin ja tuttuihin lähitaisteluaseisiin kuitenkin on pääosin kaksi. Toinen, ehkä vähemmän tärkeämpi asia on, että napin painalluksesta aseet muuntautuvat myös tuliaseiksi. Aseet käyttävät normaalien panosten sijaan Aragamien soluja, jotka latautuvat lippaaseen mystisesti aina uudelleen sitä mukaa, kun aseen lähitaisteluversiolla vuodatetaan hirviöiden verta. Näin sankareilla on käytössään loppumaton varasto panoksia, vaikka ammuksista riippuen voi koko lipas tyhjentyä kertalaakista. Toinen, varsinkin meille suomalaisille suurempi ero muiden pelien aseisiin on niiden nimet. Tuleeko nimittäin mieleen toista japanilaista roolipeliä, jossa tavaroiden nimet olisi otettu Kalevalasta? Yksi pelin miekoista kantaa Väinämöisen nimeä, kun taas tikareista löytyy Ilmarinen, nuijista Ukonvasara, keihäistä Lemminkäinen ja niin edelleen. En käyttänyt pelin aikana mitään muita aseita, sillä vaikka ne eivät ehkä parhaita olekaan, suomalainen sisu ja kunnioitus kulttuuriin veivät loppuun saakka. Aseita voi toki kehittää paremmaksi taisteluista ja tehtävistä saatavilla resursseilla, mutta todellisuudessa touhu on aivan tuskastuttavan hidasta. Pääsin itse kehittämään aseeni toiselle tasolle vasta kahdeksan pelitunnin jälkeen, sillä tarvittavia resursseja ei vihollisilta yksinkertaisesti vain pudonnut. Tästä syystä pelaaja joutuu kertaamaan samoja tehtäviä yhä uudelleen, sillä tietynlaisia tavaroita saa vain tietynlaisilta vihollisilta.


Kahden napin taktiikalla

God Eaterin taistelut ovat yksinkertaisia, noin vartin mittaisia ja lähes poikkeuksetta samanlaisia. Pelaaja kokoaa nelihenkisen iskuryhmän, jolla lähtee kaatamaan jotakin suurta Aragamia. Mukaan taisteluun voi tekoälytovereiden lisäksi kutsua myös kavereita, sillä peli tukee neljän pelaajan yhteistyötä. Kun ryhmä on lähetetty kohteeseen, alkaa hirviön metsästäminen. Pelialueena toimivat kartat ovat kooltaan suunnilleen Helsingin Senaatintorin kokoisia, joten kauaa ei hirviöitä tarvitse etsiä. Kun vihollinen on paikannettu, aloitetaan kahden napin näpyttäminen, joista toinen nappi tekee kevyen ja nopean iskun, kun taas toinen vähän hitaamman ja raskaamman iskun. Onnistuneista lyönneistä saa ammusvarastoon täydennystä, jolloin miekan voi nopeasti muuttaa haulikoksi tyhjentämään molemmat piiput hirviön rumaan naamaan. Kun vahinkoa on tehty tarvittava määrä, lähtee hirviö pakoon. Tällöin voi mörköä joko ampua selkään, tai odottaa että onnettoman tekoälyn ohjaama mörri pysähtyy tuijottamaan seinää. Kun kohde pysähtyy, juostaan koko ryhmän voimin antamaan kurmotusta taas kahden tutun näppäimen voimin. Vartin jälkeen hirviön näkymätön energiamittari on tyhjentynyt, taistelu on ohi ja ryhmä palaa tukikohtaan hakemaan uutta samanlaista tehtävää. Tässä on valitettavasti valtaosa koko pelin taisteluista. Suuret pomotaistelut vaativat vähän enemmän aikaa, tai tiettyjen elementtiammusten käyttöä, mutta eivät silti eroa mitenkään pelin muista taisteluista. Koko taistelujärjestelmä on ilmeisesti rakennettu lyhyitä pelihetkiä ja nimenomaan käsikonsoleita ajatellen, sillä tällaisenaan tehokkaasta alustasta ei oteta irti juuri mitään. Pientä noottia joutuu myös antamaan taisteluiden aikana huonosti käyttäytyvästä kamerasta, joka ei pysy lukittuna viholliseen, vaan kieppuu ärsyttävästi kuvaten vuorotellen joko vihollisen nilkkoja tai niskaa.

Taisteluiden välillä palataan takaisin Fenririn tukikohtaan, jossa keskustellaan seuralaisten ja muiden järjestön jäsenten kanssa, kehitetään aseita, ostetaan uusia vaatteita ja paneudutaan syvemmälle pelin tarinaan. Suurin osa hahmoista on jopa saanut ääninäyttelyn, joka ajaakin asian erittäin toimivasti. Muutenkin hahmojen grafiikka on mukavan rentoa ja värikästä, sillä tuntuu kuin katsoisi pelistä tehdyn animesarjan hahmoja. Samaa ei voi sanoa muusta maastosta, sillä taisteluiden aikana käytettävät ympäristöt ovat tylsän harmaita, piirtoetäisyys loppuu kymmeneen metriin, kaikkialla on rosoista reunaa eikä yksityiskohtia juurikaan ole. Ymmärrän kyllä, että maailma on tuhoutunut, mutta kaipaisin taustalle vähän muutakin kuin harmaita kerrostaloja. Myös tarinaan vahvasti liittyvä ”Punainen Sade” loistaa poissaoloaan, vaikka sen pitäisi olla valtava uhka kaikille ulkona liikkuville ihmisille.

Enemmän pelattavaa kuin käytettävää energiaa

Voisin hyvin kuvitella God Eater 2: Rage Burstin toimivan paremmin esimerkiksi PlayStation Vitalla, jonka voi helposti kaivaa bussimatkan ajaksi esiin ja kaataa hirviöitä yksi kerrallaan. Koska isolla ruudulla pelatessa grafiikan rosoisuus paistaa taisteluissa ikävästi silmään ja peli käy äkkiä tylsäksi toistoksi, ei mieleen tule tarinan ja hahmojen lisäksi juurikaan syitä asettaa levy koneen uumeniin. Täytyy kuitenkin muistaa, että mikäli pelistä sattuu pitämään, saa yhden pelin hinnalla molemmat sarjan pelit. Pelattavaa nimittäin riittää, sillä yhden pelin parissa saa viettää helposti viitisenkymmentä tuntia.