Guitar Hero II

Kirjoittanut: Livegamers

10.05.2007

Vuonna 2003 PlayStation toi olohuoneeseen alakerran naapureiden painajaisen: tanssimaton. Yksinkertainen, nuolilla varustettu läpyskä, jonka päällä hypitään musiikin tahtiin. Sen jälkeen musiikkipelejä on ilmestynyt tiuhaan tahtiin. Tanssimaton lisäksi konsoliin liitettäviksi oheisvälineiksi ovat ilmestyneet mm. bongorummut, mikrofoni sekä kitara. Viimeksi mainittu on vihdoin saatu myös X360:lle pitkän odotuksen jälkeen. Onko muovirämpyttimestä sitten mihinkään?
Löydä sisäinen sankarisi

Ensimmäinen Guitar Hero julkaistiin PlayStation 2:lle vuonna 2005. Peli löysi heti laajan käyttäjäjoukon ja vuoden päästä samalle alustalle ilmestyi pelin toinen osa. Xbox 360:lle alettiin välittömästi odottaa käännöstä kyseisestä pelistä. Kun peli vihdoin ilmestyi kauppoihin, paljastui se odottamisen arvoiseksi.

Paketissa tulee mukana valkoinen Gibson X-plorer –mallinen kitara, joka kytketään USB-porttiin. Pelaajien keskuudessa oli toive langattomasta kitarasta, mutta johtuen erinäisistä syistä eri yhtiöiden välillä, se on toistaiseksi yhä vain toive. Yli 70 biisin kappalelista on kasvanut PS2-versiosta yhdeksällä ja grafiikka on nostettu HD-tasolle tukien 1080p-formaattia. Merkittävin lisäys X360-versiossa on Liven mahdollistama uusien kappaleiden lataaminen Kauppapaikalta. Myös Scoreboard on näkyvissä Liven kautta.

Pelin idea on yksinkertainen: näytölle virtaa musiikin tahdissa eri värisiä pallukoita, jotka vastaavat kitaran kaulassa olevaa viittä värillistä fret-nappia. Niitä painetaan oikeaan aikaan yhdessä soittopalkin kanssa, aivan kuten oikeassakin kitarassa täytyy ensin painaa kieltä tietystä kohtaa ja sen jälkeen soittaa sitä. Sen lisäksi käden ulottuvilla on myös whammy-vipu, jota painamalla saadaan aikaan vibrato. Valikoissa on mahdollisuus säätää näytölle ilmestyvät pallukat käänteisiksi, jolloin kitaran voi kääntää toisin päin ja vasenkätisen soitto helpottuu. Tosin whammy-vivun käyttö on sijoittelustaan johtuen hieman hankalampaa vasenkätisille. Kitarassa on myös sensori, joka tunnistaa kitaran pystyyn nostamisen. Sitä käytetään, kun halutaan laukaista pelissä oleva Star Mode, joka saa valot vilkkumaan, tuplaa pistekertoimet ja villiinnyttää yleisön. Se on kätevä silloin, kun meinaa lentää keikalta pihalle.

Yksinpelissä voi pelata joko uraa, jossa asteittain siirrytään vaikeampiin kappaleisiin ja isommille esiintymislavoille, tai sitten pikapeliä, jossa valitaan uran kautta avattu kappale ja soitetaan se halutulla vaikeustasolla. Mikäli joku kappale on liian vaikea, sitä voi halutessaan harjoitella. Moninpelissä soitetaan joko kaverin kanssa, tai kaveria vastaan. Valittavana on lead-kitara tai basso/komppikitara riippuen kappaleesta.

Kalpene Jimi Hendrix

Nyt kun pelin kulku ja oheislaitteet on esitelty, voidaan siirtyä itse asiaan. Jumantsuikka mikä peli! Kitara istuu hyvin käteen, joskin pienisormiselle ihmiselle saattaa fret-nappuloiden koko tuottaa vaikeuksia, pikkusormi kun ei meinaa venyä tarpeeksi pitkälle. Noin pienet ongelmat eivät kuitenkaan tunnelmaa latista.

Mitään pelkäämättä täräytän kitarani soimaan välittämättä siitä, etten tunnista suurinta osaa kappaleista, eikä sillä ole mitään merkitystäkään. Kappaleet oppii nopeasti ja vaikka rokista ei juuri välittäisikään, niin meininkiä se ei vähennä. Kitaran soittaminen toimii kuin suodattimena, jolloin musiikkimaulla ei ole mitään merkitystä; rokki kuulostaa todella hyvältä silloin, kun sitä itse soittaa.

Kolmella fretillä soitettava helppo taso on nopeasti pelattu läpi ja tämä lavojen kitarasankari hehkuttaa kyvykkyyttään. Liian isoksi ei ego pääse kasvamaan, sillä seuraavalla vaikeustasolla alkavat jo muutaman helpohkon kappaleen jälkeen sormet kramppaamaan ja ärräpäät lentelemään. Puhumattakaan siitä, kun pelataan vaikealla tasolla, jossa viides fretti otetaan käyttöön ja sormiaan joutuu siirtelemään ja tekemään säveljuoksutuksia. Extreme-tasolla en päässyt edes lavalle, kun piti jo poistua. Tähtielkeet palautuvat nopeasti minimaalisiin mittoihin, kun ymmärtää oman fyysisen vajavuutensa. Pikkurilli tuntuu ylimääräiseltä ulokkeelta, joka ei tottele aivojen lähettämiä komentoja. Mitä vaikeampiin kappaleisiin mennään, sitä enemmän suoni pullistuu päässä ja kuvaruudulla heiluva hahmo saa kuulla kunniansa. Kitara vinkuu virhepainalluksista ja hävettää, kun raiskaan hienoja kappaleita kammottavalla räpellykselläni. Yleisö buuaa minut oikeutetusti pois lavalta.

Turhautumia ja hurmiota

Jokaisen soitetun kappaleen jälkeen tulee lehtiarvostelu, josta näkee monenko tähden show tuli vedettyä. Tähtiä on turhaan laitettu viisi, sillä alle kolmen on mahdotonta päästä; yleisö heittää pihalle ennen sitä. Uraa pelattaessa normaalilla vaikeustasolla tai vaikeammalla, tähdistä saa myös rahaa jolla voi ostaa mm. uusia kitaroita, hahmoja ja indie-kappaleita. Mitä paremmin soittaa, sitä enemmän ansaitsee – loogista.

Vaikeustasoilla eteenpäin siirryttäessä tulee vähitellen tunne, kuin soittaisi oikeasti kitaraa. Se ei tarkoita sitä, että osaisi oikeasti soittaa, mutta sellaisen tunteen aikaan saaminen kertoo jotain pelin luomasta immersiosta. Pelissä huomaa myös selvästi kehittymisensä, mikä on todella palkitsevaa.

Peli aiheuttaa helposti ärsyyntymistä silloin, kun ei osaa. Etenkin juoksutukset ovat niin vaikeita, että niitä on pakko harjoitella erikseen. Onneksi harjoittelussa voi valita tietyn kohdan kappaleesta ja nopeutta voi laskea huomattavasti. Tavalliselle, mitään soitinta osaamattomalle sohvaperunalle, peli vaikeutuu turhan nopeasti. Varsinkin juoksutuksia tulee liian vähän normaalitasolla, kuin myös viidennen napin käyttöä. Vaikealle tasolle siirryttäessä kaikki tulee kerralla niskaan eikä voi muuta kuin nostaa kädet pystyyn.

Soittajien ääni- ja liikesynkat ovat enimmäkseen kohdallaan. Laulaja on ovelasti piiloutunut mikrofonin taakse ja rumpali jyskyttää kannuja oikeaan rytmiin. Basisti näyttää ZZ Topin ukolta ja se riittää. Syntikan soittaja on kuitenkin käsittämätön kauhistus, joka iskee molemmilla käsillä koskettimia tasatahtiin kuin puolitoistavuotias kanttori. Oman kitaristin soitto on tehty aivan viimeisen päälle tarkasti, kaikki soolotkin se näyttää soittavan nuotilleen. Pelattavilla hahmoilla ei oikeastaan ole mitään muuta virkaa kuin erilaiset lavaesiintymiset ja soiton aikana näkyvät kuvioidut taustat, joissa väririnkulat liikkuvat. Lavaesiintymisiä ei kylläkään ehdi katsomaan, ja yhden hahmon kitaran värit ovat sellaisia, että Star Modessa on hankala nähdä ollenkaan rinkuloita niiden sulautuessa täysin taustaan. Star Mode välkkyy myös välillä niin räväkän strobomaisesti, että en ihmettelisi, jos joku saisi joskus pienen epileptisen kohtauksen.

Hunajaa korville

Pelin äänimaailma on aivan erinomainen! Kappaleet ovat hyviä ja loistavasti toteutettuja. Indie-kappaleita lukuun ottamatta lähes kaikki hitit ovat covereita ja hyvin soitettuja. Indie-biisit ovat pääasiallisesti melko ”diiba-daabaa”, mutta kyllä muutama helmikin mahtuu joukkoon. Toisinaan myös äänitasot eri indie-kappaleiden välillä ovat hieman pielessä.

Yleisön reaktiota, bändin sekä oman kitaran suhdetta toisiinsa voi säätää, ja totta kai asteikolla 0-11. Näin hyvin toteutettua äänimaailmaa ei missään muussa pelissä ole. Tosin peli perustuu musiikkiin, joten jos tämä ei ole kohdallaan, niin mikä sitten?

Kauppapaikan tarjonta on toistaiseksi vielä pientä. Paljon keskustelua on aiheuttanut ladattavan sisällön hintapolitiikka. Kolmesta kappaleesta joutuu pulittamaan 500 MSP. Hinta tuntuu suurelta, mutta sille ei yksinkertaisesti voi mitään, että tekijänoikeuskustannukset ovat huomattavat. Levy-yhtiöt ovat tunnetusti rahanahneita, mutta kukapa nykypäivänä ei olisi?

No en varmaan soittanut huonommin! Tässä on joku bugi

Guitar Hero 2 on ehdottomasti äärimmäinen party-peli. Ei enää ärsyttävää naksutusta Kimblen parissa, eikä hieman kankeampienkaan ihmisten tarvitse kohteliaasti kieltäytyä nöyryyttävästä Twisteristä. Moninpeli on tämän pelin yksi hienoimmista ominaisuuksista. Kaksi sankaria vierekkäin, joko ottamassa mittaa toisistaan, tai pyrkimässä yhdessä kohti täydellistä keikkaa. Eikä sillä ole väliä, vaikka toinen osaisikin soittaa hieman toista paremmin, sillä kummallekin on valittavissa oma vaikeustasonsa. Täydellisen tunnelman luomiseksi täytyy molemmilla olla oma kitara. Toki toinen voi soittaa tavallisellakin ohjaimella, mutta se on sama asia kuin pelaisi tanssipeliä tietokoneen numeronäppäimillä. Valitettavasti GH 2 ei tue moninpeliä Liven kautta, vaan se on jätetty seuraavan osan harteille. Moninpeliin paneutuu enemmän artikkeli, johon on linkki arvostelun lopussa.

Kontrabassosankaria odotellessa

Kitara pelikonsolille on loistava keksintö. On hienoa, että pelinkehittäjät ovat etsineet uusia tapoja napata haaviinsa muitakin, kuin pelkästään hardcore-pelaajia. Ja vielä hienompaa on, että on löytynyt oikea viihdyke kaikille perheen jäsenille. Ei isi halua tanssia DJ Bobon tahtiin, tai pikku Silja laulaa Murheellisten Laulujen Maata, mutta molemmat haluavat kyllä soittaa Trooperin. Kuka ei muka haluaisi olla oman kuningaskuntansa suurin rokkistara?

Tämä peli ei yllytä ampumaan ketään, ei loukkaa kenenkään älykkyyttä, tai pilkkaa ainuttakaan vähemmistöä, paitsi syntikansoittajia. Tämä peli saa kylläkin näkemään värillisiä pallukoita joka puolella ja päässä soivat jatkuvasti ne samat kappaleet. Toinen ongelma on naapuri, joka takuulla oppii soittamasi biisit seinän läpi. Ratkaisu: soita enemmän ja kutsu naapuri revittelemään muoviskebaa kanssasi!

Moninpelin tunnelmasta voi lukea erikseen julkaistusta artikkelista.