Lord of the Rings: Conquest

Kirjoittanut: Livegamers

13.02.2009

Ensimmäinen Taru sormusten herrasta –elokuva luikahti pelien osalta ohi (melkein) kokonaan, mutta sarjan keskimmäiseen osaan vuonna 2002 Electronic Arts ehti mukaan. The Two Towers oli lineaariseen hack’n slash –toimintaan luottava peli, jossa kuitenkin oli paljon parantamisen varaa. Seuraavan vuoden Return of the King oli hyvin edeltäjänsä kaltainen, mutta huomattavasti viimeistellymmässä muodossa. Hyvästä lypsylehmästä ei hevin luovuta ja vuonna 2004 EA julkaisi Third Agen, jonka vuoropohjaisessa roolipelitunnelmassa seurattiin varsinaisen trilogian kanssa rinnakkain etenevää juonta. Sormusten herra on kokeillut myös reaaliaikaista strategiaa ja vuonna 2006 Xbox360-konsolille julkaistu Battle for Middle-Earth II on merkittävä teos sen vuoksi, että se avasi tietä muille yrityksille siirtää strategianaksuttelun genre PC:ltä konsoleille.
Ilmiönä Taru sormusten herrasta on jo ohi, mutta EA haluaa muistuttaa pelaajia siitä, että he edelleenkin omistavat sarjan lisenssin. Muun muassa Star Wars: Battlefront ja Mercenaries-peleillä kannuksiaan ansainnut Pandemic Studios on kehittänyt Lord of the Rings: Conquestin, joka luottaa paljon varsinkin Return of the King –pelin perintöön. Lopputuloksena on jokaisella osa-alueellaan melkein valmis tasapaksu hack’n slash.

Taistelusta toiseen molemmin puolin

Conquestin tarina on huonosti kerrottu ja se ilmiselvästi olettaa pelaajansa lukeneen ja varsinkin nähneen alkuperäisteokset. Pelissä on kaksi erillistä kampanjaa, joista War of the Ring seuraa hengästyttävällä tahdilla Keski-Maan elikoiden taistoa Sauronin ja Mordorin pahuutta vastaan yhteensä kahdeksan tehtävän verran. Tämän jälkeen avautuu vaihtoehtoinen paha kampanja nimeltä Rise of Sauron, jossa seitsemän tehtävän aikana alistetaan koko Keski-Maa pimeyden ikeen alle. Kampanjasta riippumatta koko peli on alusta loppuun sitä yhtä ja samaa tasapaksua mätkepuuroa. Pelin läpäisystä ei seuraa minkäänlaista onnistumisen tunnetta, sillä achievement-pisteitä jaetaan lähinnä vain yksin pelanneille. Tämä on erityisen ärsyttävää siksi, että Conquest on siedettävimmillään juuri kaverin kanssa pelattuna.

Jokainen tehtävä alkaa ja päättyy välivideoon, jossa on sarja välähdyksiä elokuvatrilogiasta. Kuvallinen anti sopii huonosti yhteen Hugo Weavingin tulkitseman tekstin kanssa eikä hänen lisäkseen muita tuttuja ääniä pelissä sitten kuullakaan. Tilalle Pandemic Studios tarjoilee hämärästi sinne päin kuulostavaa äännähtelyä, jota ei missään nimessä erehdy luulemaan Orlando Bloomiksi, Ian McKelleniksi tai Viggo Mortenseniksi. Tarinankerrontansa puolesta Conquest siis yrittää tarjoilla elokuvien ja kirjojen faneille palveluksen, mutta lopputulos on sanalla sanoen laiha.

Nappia… rämpytä!

Kolmannen persoonan kontrollit soveltuvat hyvin pelin yksinkertaiseen ja puuduttavaan tunnelmaan, mutta toisaalta pelihahmo tottelee käskyjä mallikelpoisesti (tai ainakin yleensä tottelee). Hyökkäyskombinaatiota ei nimittäin voi lopettaa kesken: tehty sarja suoritetaan loppuun, vaikka se sitten tarkoittaisi kielekkeen reunalta tyhjyyteen syöksymistä. Vihollisten aloittamaa kombinaatiota ei niin ikään pysty keskeyttämään, joten ainoa mahdollisuus on painaa torjuntanappi pohjaan ja odotella, kunnes pahis lopettaa mäiskeensä. Kaikkein ärsyttävintä on kuitenkin maasta ylös nousemisen hitaus kaatumisen jälkeen: pelin mukaan nousemista voi nopeuttaa näpyttämällä A-nappia, mutta itse en huomannut eroa.

Hahmoluokkia on neljä ja jostain syystä ne ovat täsmälleen samat sekä hyvässä että pahassa kampanjassa: soturi mäiskii miekallaan läheltä, velho pystyy parantamaan itsensä ja loitsimaan kaukaa, jousimies on parhaimmillaan hieman taaempana tähtäillen ja tiedustelija kykenee muuttumaan näkymättömäksi ja hiipimään vihollisen selän taakse, mikä mahdollistaa nopean salatapon. Taisteluiden nopeatempoisuuden ja lähietäisyyden vuoksi soturi ja velho ovat parhaat valinnat, kun taas tiedustelijalle ja jousimiehelle ei juuri käyttöä ole. Tätä yksitoikkoisuutta on pyritty monipuolistamaan lisäämällä mahdollisuus pelata tunnetuilla hahmoilla, kuten Gandalfilla, Sarumanilla, Aragornilla, Sauronilla tai Balrogilla. Ongelma on vain siinä, etteivät erikoishahmot muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eroa kykyjensä puolesta mitenkään verrattuna neljään perusluokkaan.

Kamera on onneksi vapaasti käänneltävissä, mutta siinäkin on omat ongelmansa. Normaalilla asetuksella näkymä on aivan liian lähellä pelihahmoa, jolloin on hyvin hankala hahmottaa ympäristöään ja ennen kaikkea vähänkin kauempaa tulevia hyökkäyksiä. Tämä ongelma vähenee merkittävästi, kun valitsee optionsista ”far camera”. Jostain syystä näkymä ei seuraa millään tavalla ruudun tapahtumia, joten kameraa on pakko paimentaa jatkuvasti oikeaa tattia kääntelemällä.

Keskinkertaista Keski-Maan loistoa

Conquest ei silmiä juuri hivele, joskaan ei ärsytäkään. Värejä on käytetty rohkeasti ruskeaan ja punertavaan painottuen, mutta samalla yksityiskohtien määrässä on säästelty. Ruudunpäivitys pysyy melkein tasaisena koko ajan, sillä kampanjoiden loppupään tehtävissä ruudulla lentää tavaraa jo niin paljon, että toiminta hidastuu silminnähden. Ajoittain myös niin omat kuin vihollisjoukotkin ilmaantuvat tyhjästä pelaajan eteen, mikä on jo melkoisen aloittelijamainen moka. Eri hahmojen liikkumisanimaatiot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin identtisiä toistensa kanssa ja vain niiden ulkoinen skini vaihtelee. Pandemic Studios on selkeästi mennyt siitä, missä aita on matalin.

Äänimaailma on luonnollisesti paljolti muualta lainattua, mutta siitä huolimatta musiikki alkaa nopeasti ärsyttää ja toistamaan itseään. Oscar-palkitusta materiaalista olisi kyllä luullut löytyvän enemmänkin sävelmiä pelin käyttöön. Ääniefektejä ei niitäkään liikaa ole ja samaa pauketta ja kalinaa kuunnellaan alkuhetkistä lopputaistoon saakka. Komeuden kruunaa jo mainittu ääninäyttely, jolle voi parhaimmillaankin antaa vain välttävän arvosanan.

Mätki eespäin ja… ei muuta

Lord of the Rings: Conquest on hyvin yksinkertainen ja yksitoikkoinen kolmannen persoonan hack’n slash. Kentät ovat täysin lineaarisia ja paikasta kuin paikasta selviää kahta nappia rämpyttämällä. Siitä huolimatta halpoja kuolemia sattuu aivan liikaa: joskus sitä vain putoaa kielekkeeltä tai kuolee yhteen ainoaan vihollisen kombinaatioon ja se täytyy vain hyväksyä siinä missä päivittäinen kalanmaksaöljyannoskin. Onneksi sama typeryys pätee toisin päinkin eli joskus pomotaisto loppuu lyhyeen vihun peruuttaessa itsensä yli laidan. Niin omien kuin vihollisten tekoälyssä ei ole juuri kehumista: ruudulla on paljon väkeä taistelemassa, mutta lopulta pelaaja joutuu tekemään kaiken työn itse. Erityisen ärsyttäviä ovat ne muutamat tilanteet, joissa on palattava pitkä matka taaksepäin vain noutamaan omia tekoälykavereitaan, jotka ovat juuttuneet johonkin nurkkaan kiinni.

Jokainen tehtävä on monivaiheinen, mutta jo kahden mission jälkeen on selvää, miten helpolla Pandemicin pojat ovat itsensä päästäneet: tuhoa x määrä vihollisia, pidä hallussasi tuo maastonkohta riittävän kauan tai tapa juuri tietty hahmo taistelukentällä. Tavoitteissa ei ole minkäänlaista vaihtelua ja on toki selvää, ettei tehtävien välissä ole minkäänlaisia välitallennuspisteitä. Tilalle tarjotaan rajoitettu määrä elämiä, mutta jos ne sattuvat loppumaan kymmenen sekuntia ennen tehtävän loppua niin se on voi voi: valmistaudu aloittamaan koko tehtävä alusta asti uudestaan.

Välitallennuspisteiden puute ei olisi ongelma, jos Conquest olisi noudattanut jo aiemmissa Sormuksen herra –peleissä hyväksi havaittua menetelmää, joka roolipeleissä tunnetaan hahmonkehityksenä. Samoja kenttiä jaksaisi vääntää moneen kertaan huomattavasti paremmin, jos oma pelihahmo koko ajan kehittyisi niin voimien kuin käytössä olevien aseiden ja kombinaatioidenkin suhteen. Mitään tällaista pelaajaa motivoivaa koukkua ei ole katsottu tarpeelliseksi peliin sisällyttää, joten Conquestin pelaaminen muuttuu nopeasti hauskuudesta lapiotyöksi, joka nyt vain on pakko tehdä, mikäli mielii nähdä loppuratkaisun. Järkytys onkin melko mahtava, sillä Conquestin molempien kampanjoiden läpäiseminen ei tuo minkäänlaista onnistumisen tunnetta: pelaaja vain tuntee tulleensa huijatuksi.

Kaverin kanssa siedettävämpää

Molemmat kampanjat on mahdollista läpäistä myös yhden kaverin avustamana ja tällöin Conquest muuttuu paljon siedettävämmäksi tuotteeksi. Jaetun ruudun moninpeli on hyvin toteutettu, sillä se ei muiden pelien tapaan puolita näkymää, vaan siirtää kameran automaattisesti kauemmas, jolloin peliruudun koko säilyy samana.

Toinen tapa on kutsua Liven kautta seuraa itselleen avuksi, mutta kaverin tulee olla sinulle ennalta tuttu: et voi kutsua satunnaisia ihmisiä peliisi niin kuin esimerkiksi Gears of Warissa tai Mercenaries 2:ssa. Kuten kaikki muutkin osa-alueet niin myös yhteistyötila on tehty melkein loppuun asti. Jos toinen pelaaja pysäyttää pelin ja lähtee jääkaapille niin toiminta ei pysähdykään ja tästä voi helposti seurata vahingossa game over. Mikäli toinen pelaaja päättää ohittaa tehtävän aloittavan välivideon, mutta toinen haluaakin sen katsoa niin tämä kyllä onnistuu: peli vain alkaa toisella pelaajalla ja videota katsova osapuoli liittyy mukaan pätkän loputtua. Tämä taas aiheuttaa ikäviä tilanteita tyyliin ”Miksi et auta minua?” ja ”Mitä ihmettä? Alkoiko se peli jo?” Tässä vaiheessa kenellekään tuskin tulee yllätyksenä sekään, että kampanjatehtävien läpäisystä kaverin kanssa ei juuri achievement-pisteitä heru.

Varsinainen kilpailullinen moninpeli on myös mukana, mutta siellä pelin ongelmat vain korostuvat entisestään. Mukana on 13 erilaista kenttää sekä kaksi Marketplacesta ilmaiseksi ladattavaa lisämappia. Pelimuotoina on normaali Team Deathmatch ja mielenkiintoinen Hero Team Deathmatch, jossa pelataan yksinomaan elokuvasarjan tunnetuilla nimihahmoilla. Conquestissa vallataan maastonkohtia samaan tapaan kuin Battlefield: Bad Companyssa ja normaali lipunryöstö tottelee nimeä Capture the Ring.

Hukattu tilaisuus

Lord of the Rings: Conquest on peli, jossa olisi ollut ainesta. Lähdemateriaali on rikas ja elokuvien ansiosta myös erittäin visuaalinen. Sormuksen herraan perustuvat aiemmat pelit ovat näyttäneet tietä sen suhteen, mitkä ratkaisut ovat toimivia ja mitkä taas eivät. Kaikesta huolimatta Pandemic Studios on onnistunut loihtimaan ilmoille yksitoikkoisen, ärsyttävän ja itseään toistavan paketin, joka on jokaisella osa-alueellaan melkein tehty valmiiksi. Conquestia on siis vaikea suositella edes Sormuksen herran faneille.