Max Payne 3

Kirjoittanut: Livegamers

06.06.2012

Max Payne on hahmona ehkä yksi epäonnekkaimmista henkilöistä, jonka olen tavannut. Minne Max kulkee, sinne kuolema seuraa. Muistan kirkkaasti, kun tutustuin häneen ensimmäisen kerran. Ensitreffit Maxin seurassa eivät alkaneet hyvin: vaimo ja juuri syntynyt tytär joutuivat kohtalokkaasti narkkareiden hyökkäyksen kohteeksi kotinurkilla. He eivät selvinneet. Toisella kertaa Max lähes onnistui pääsemään yli perheensä surmasta löytämällä elämälleen uuden tarkoituksen, mystisen naisen nimeltä Mona. Mona menehtyi Maxin käsivarsille luodin repäisemään haavaan. Nyt kaksitoista vuotta on sujunut rauhallisissa merkeissä – ainakin ulkoisesti. Sisäinen taistelu omia demoneita vastaan on johtanut täydelliseen romahdukseen: Max on enää pahainen alkoholisoitunut ex-kyttä, joka yrittää päivittäin löytää syyn elää yön yli.
Rockstar Vancouverin kehittämä Max Payne 3 on kolmannesta persoonasta kuvattu toimintapeli, jossa ei lippaita säästellä tai ruumiita lasketa. Aikaisempien osien tapaan räjähtävää menoa tarjotaan alusta loppuun saakka sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Vieläkö suoraviivainen toimintapläjäys uppoaa pelikansaan? Ja miten on tarinan laita? Onnistuuko käsikirjoittaja Dan Houser (Red Dead Redemption) vai olisiko jatkossakin parempi antaa kirjoituskone takaisin Sami Järvelle, pelisarjan biologiselle isälle?

Viinaan höyrähtänyt ex-kyttä

Elämä ei ole reilua. Jos joku, niin Max tietää sen. Ex-poliisi on nauttimassa normaaliin tapaan baarissa viimeistä viskipaukkua ennen valomerkkiä, kun hän kuin ihmeen kaupalla törmää vanhaan poliisiopiston tuttuunsa Raul Passosiin. Jutustelu saa käänteen, kun mafioson poika päättää tulla soittamaan poskea. Passos verbaalisesti taitavana pistää kaverille jauhot suuhun, ja tilanne rauhoittuu koviksen poistuessa baarista. Kohta Passos kuitenkin palaa takaisin aseistetun köörin kanssa. Hetkessä pullistelusta syntyy täysi sota. Jos asiat olivat huonosti, niin nyt ne menevät täysin perseelleen. Raul päättää kuitenkin ojentaa auttavan kätensä ja ottaa Maxin mukaan remmiin henkivartijan hommiin arvostettuun ja vaikutusvaltaiseen Brancon perheeseen.

Kuluu aikaa. Asiat rullaavat hyvin ja Max tuntuu pitkästä aikaa nauttivan edes vähän elämästään, joskin alkoholi on edelleen osana ruokavaliota eikä vieroitushoidon aloittamiselle ole asetettu päivää. Brancon perheen kuopukset ovat järjestäneet isot bileet pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa, jonne on kutsuttu São Paulon kerma. Kaikki nauttivat menosta ja musiikki pauhaa. Meno on kuitenkin saamassa tylyn käännöksen kommandojen hyökätessä rakennukseen tarkoituksenaan kidnapata perheenjäseniä. Yritys menee mönkään. Opiksi ei tunnuta ottavan, vaan jo seuraavana päivänä biletys jatkuu klubilla, ja jatkoa saa myös kommandojen tempaus. Tällä kertaa perheen neitoset Fabiana ja Giovanna joutuvat pahisten käsiin. Payne syyttää itseään tapahtumasta ja lähtee selvittämään tilannetta – aseistettuna hampaisiin saaka.

Elämysmatkalla alamaailman koukeroissa

Tarina jakautuu episodeihin, ja yleensä uusi episodi tarkoittaa uutta miljöötä. Maisemat vaihtuvat betoniviidakon pilvenpiirtäjistä villieläimiä kuhiseviin sademetsiin, ja mitä olisi elämysmatka ilman brasilian iloisia ja tanssivia tyttöjä ”ei niin hienostuneen” bordellin ruosteisilla tangoilla. Iso plusmerkki kenttäsuunnittelusta. Kiitettävästi on Max myös varannut vaatetusta matkalaukkuihinsa, jotka teeman mukaisesti vaihtuvat episodien välillä. Meno on niin kovaa, että lähteepä jossain vaiheessa tukkakin kiiltävää päänahkaa piilottamasta. Hyvä! Pienet yksityiskohdat ovat ne, jotka tekevät välimatkaa kilpaileviin nimikkeisiin.

Matkan varrella Max tutustuu mitä värikkäimpiin persooniin. Roolit ja dialogi on vedetty pääosin hyvin; varsinkin Paynen viinan polttama käheä ääni luo uskottavuutta rappioituneelle miehen kuvatukselle, jolla ei ole mitään menetettävää. Slummeihin siirryttäessä paikallisten kieli muuttui huonosta englannista täydeksi hepreaksi, joka sai ainakin minut epäilemään vielä rauhan vallitessa, että suunnitellaanko pääni menoksi jotain. Yksi puoliraaka hedelmä korissa lyttää ajoittain tunnelmaa. Paynen parilta Raulilta olisin toivonut hieman vahvempaa otetta tarinaan. Hän on vakuuttavan alun jälkeen aika vaisu eikä tee oikeutta Maxin rinnalla. Muutamaan otteesen törmätään eläkepäiviään viettämässä olevaan viiksikkääseen poliisisetään, joka tuntuu olevan aina väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei, kumma kyllä, tunnu ikinä olevan moksistaan ympärillä tapahtuvasta ammuskelusta tai tappamisesta.

Särkylääkkeiden suurkuluttaja

Toiminta on alkuperäistä tuttua menoa eivätkä energiat regeneroidu, vaan mittaria pidetään kuosissa särkylääkkeiden voimalla. Maalaisjärkeä käyttämällä voisi olettaa, että alkoholi ja lääkkeet eivät sovellu yhteen. Näkyypä ajoittain ruudulla heijastuksia ja valoefektejä, jotka kenties johtuvat viinan ja aspiriinin yhteisvaikutuksesta. Särkylääkkeet ovat koko pelin ajan kiven alla, mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta liiallinen panttaus tekee myös hallaa, kun haastavampia kohtia saa jauhaa uudestaan minuutista toiseen.

Aseista ja ammuksista ei ole juurikaan pulaa. Jos lipas näyttää tyhjää, löytyy aseita aina otettavaksi nurkista lojumasta. Tämä ammuskato on tosin melko harvinaista, koska taisteluiden jättämät ruumiit oikein pursuavat panoksia. Matkan varrelle on piilotettu myös aseiden kultaisia osia. Kaikki osat löytämällä saa aseiden kuoret päivitettyä kauniin kultaisiksi. Toki myös tehot kasvavat, ja virtuaalinen ego.

Aikaisemmista osista tuttu Bullet Time on ominaisuus, joka hidastaa aikaa antaen Maxille edun reagoida tilanteisiin pahiksia nopeammin. Elokuvamaiseen tapaan huoneen saa tyhjennettyä vihollisjoukoista ennen kuin he ennättävät edes painaa liipaisimesta.

Tekoälyä on selkeästi viilattu, eivätkä kentät ole mitään läpijuoksua. Huolimattomuudesta sakotetaan ja henki lähtee nopeasti. Hieman häiritsee, että vihollisjoukkiot tuntuvat omaavan ylimaallisen röntgennäön, jonka myötä Maxin paikallistamisen jälkeen pakeneminen ja piiloutuminen on turhaa. Välillä myös tulee tunne, että vastustajilla on ylimääräinen pari silmiä selässä, kun Maxin lähestyessä vaivihkaa esteiden takaa huomaavat he kuin vahingossa aseen piipusta tulevan heijastuksen ja huolitellusti suunniteltu väijytys menee mönkään kerta toisensa jälkeen. Eipä unohdeta osaa pelin loppupään käsittämättömistä checkpointeista. Voi sitä turhautumisen tunnetta, kun pomotaistelun mennessä mönkään pitää tappaa taas uudestaan se sama tusina pahiksia.

Ei pelkkää yksilösuorittamista

Yksinpelin lisäksi Max Payne 3 sisältää moninpelin. Mitään uutta ja vallankumouksellista eivät verkkohulabaloot tarjoa, mutta perusasiat on hiottu kuntoon ja valittavana on ovat serverit soft aimin ja free aimin väliltä. Halutessaan voi perustaa oman jengin. Bullet Time on istutettu luontevasti, eikä sitä voi spämmätä jatkuvalla tahdilla.

Pelattavana ovat perinteiset joukkuepohjaiset deathmatchit ja pari hieman mielenkiintoisempaa vaihtoehtoa. Gang Wars on episodeihin jaettu tiimipohjainen pelimuoto, joka koostuu viidestä sattumanvaraisesta pelimuodosta. Ensimmäisenä kolme voittoa ansainnut joukkue voittaa. Payne Killerissa kaksi pelaajaa muunttuu Maxiksi ja Rauliksi, joita muut yrittävät tappaa. Parivaljakolla on paremmat aseet ja mahdollisuus hidastaa aikaa, ja he tienaavat enemmän pisteitä tapoista. Jos vastapuoli onnistuu kukistamaan kaksikosta toisen, muuntuu tappaja itse joko Paynen tai Raulin rooliin. Luonnollisestikin eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Matsien aikana tienataan kokemuspisteitä ja rahaa, joista jälkimmäistä ansaitaan suorittamalla pelin asettamia haasteita tai harrastamalla vedonlyöntiä matsien aikana. Vedonlyönti on käytettävissä vain Gang Warsissa. Tarpeeksi kokemuspisteitä keräämällä saavutetaan omalle hahmolle uusia tasoja, jotka avaavat kovemman kaliiberin aseita ja erikoisvarusteita. Kamoja ei tosin saa käyttöön ennen kuin on avannut lompakon nyörejä. Pelattavan hahmon lisäksi myös aseisiin kartutetaan tasoja ja avataan lisäpalikoita varusteiden muodossa. Suosikkimutkassa pysytteleminen kannattaa.

Mikä oikeastaan on parasta koko moninpelissä, on se, että lagia ei ole juuri nimeksikään. Kertaakaan ei ollut tarvetta hampaan irvistelyille sen vuoksi, että joku välttyi kuolemalta lippaallisen jälkeen tai että vastapuoli olisi tehnyt yhtäkkisiä katoamistemppuja ruudusta warppaamalla vasemmalta oikealle.

Krapulaisen tuomio

Max Payne 3 on erittäin hyvä peli. Grafiikka on kaunista katseltavaa ja maisemien välillä on monipuolisesti vaihtelua. Dialogi on hyvin tuotettua, ja ääninäyttelyyn on panostettu. Hahmot ovat mietittyjä, ja muutamaa ihmetystä lukuun ottamatta persoonallisuudet ovat tarpeeksi rikkaita pitääkseen tarinan kasassa. Bullet Time on vuosienkin jälkeen toimiva ominaisuus ja värittää paljon pelin toimintakohtauksia. On aina hienoa saada hidastetusta heittäytymisestä tappoja – varsinkin moninpelissä, kun kaksintaistelu etenee molempien pelaajien heittäytymiseen vastakkaisiin suuntiin ja lippaiden näyttäessä lähes tyhjää se viimeinen luoti omasta paukkuraudasta osuu vastustajaa nuppiin.

Onko tämä peli ostamisen arvoinen? Ehdottomasti. Heikoista lenkeistä huolimatta 12 tuntia kestävä yksinpeli tarjoaa hyvää vastinetta rahoille ja moninpeli tuo todella asiallisen jatkumon pyssyleikeille pitkäksi aikaa. Tällaista herkkua lisää!

Katso traileri: