Medal of Honor: Warfighter

Kirjoittanut: Livegamers

06.11.2012

Sota on julmaa aikaa. Olen juossut Normandiassa MG-42 -konekiväärin luodessa jakaustani ja hypännyt lentokoneesta Italiaan ilmatorjunnan pudottaessa viereisiä ryhmiä. Toinen maailmansota loppui ja hetken kestänyt rauha päättyi sotaan terrorismia vastaan. Tämän jälkeen olen hyökännyt Talibania vastaan, estänyt ydinsodan Venäjän kanssa ja puolustanut Union Jackia Pohjois-Korean vapautusarmeijalta. Hieron partaani miettiessäni kaikkia näitä aikoja ja totean hiljaa itselleni ”Eiköhän nämä sodat olla jo nähty?” Medal of Honor Warfighterin mielestä ei.
Usvaa putkeen

Vuonna 2010 julkaistu Medal of Honor päivitti toiseen maailmansotaan keskittyneen pelisarjan nykypäivään ja esitteli peiteoperaatioihin erikoistuneet Tier 1 -yksiköt. Meno oli skriptattua tykitystä alusta loppuun kovanaamaisten erikoissotilaiden mukana. Warfighterissa jantterit esitetään enemmän ihmisinä ja operaatioiden välissä kurkitaan kulisseissa tapahtuviin työstä aiheutuviin perhekriiseihin. Ei mitään ihmeellistä, mutta luo hiukan enemmän pohjaa pelattaville hahmoille kuin genren muissa peleissä. Pelattavia hahmoja on vain kaksi, mikä pitää paketin hiukan paremmin kasassa. Call of Duty -pelien jälkeen en olisi uskonut kokevani yhtä skriptattua ja putkimaista yksinpelikampanjaa. Warfighter tyrmistyttää ja sitoo pelaajan kädet lähes kokonaan, ja välillä tuntuukin, että peli toimisi elokuvana paremmin kuin pelinä. Jos et tee juuri niin kuin peli haluaa, kuolet. Tempoa rikotaan jatkuvasti varsinkin taisteluiden jälkeen, kun tekoälykaverilla on jotain erittäin tärkeää sanottavaa tai pelin mielestä sinun täytyy vain hetki sulatella sitä huikeaa tulitaistelua. Immersiota päästään rikkomaan itsestään korjaantuvilla ovilla tai sokeilla vartijoilla, mikäli peli haluaa sinun pysyvän piilossa.

Kieli poskella tehdyn yksinpelin vastapainona on yllättävän hyvin toimiva moninpeli. Pääpaino on objektiiveihin kohdistuvissa tehtävissä ja tiimityö on isossa osassa lähes jokaisessa pelimuodossa. Ottelut käydään 10 hengen joukkueina, joissa jokaisessa on viisi taisteluparia. Omaa partneria voi parantaa, antaa tälle panoksia, mikäli ne ovat vähissä ja kuolon korjatessa toveri toimii syntymispisteenä, jos pelimuoto uudelleensyntymisen sallii. Kun pari kuolee, tämän tappanut vastapuolen sotilas näkyy punaisena siluettina seinien läpi. Täytyy oikein ihmetellä, kenen mielestä tämä oli hyvä idea, kyseistä ominaisuutta kun ei käytetä muuten kuten Future Soldierin tapauksessa. Muuten taistelijaparit ovat yksi parhaista ideoista hetkeen. Battlefieldin neljän hengen ryhmät tuppasivat hajoamaan pitkin taistelukenttää, mutta yhden hepun seuraaminen on vielä helppoa ilman jatkuvaa mietiskelyä. Pelaamalla avattavia hahmoja löytyy kymmenen jokaiselle kuudelle hahmoluokalle ja aseita voi kustomoida pienillä lisäpalikoilla – ihan Gunsmithin tasoista militäripornoa on turha odottaa.

Kaislikossa suhisee

Koska käytössä on Frostbite 2 -pelimoottori, on peli komean näköinen konsoleillakin. Äänimaailmaan on panostettu ja ohi viuhuvat luodit kuulostavat uskomattoman hienoilta tulituksessa maatessa. Kenttädesignista ei löydy kummemmin pahaa sanottavaa, vaikkakin spawnipisteet olisi voitu tehdä hieman fiksummin. Nyt voi uudelleensyntyä taistelupariin tai fall backiksi kutsuttuun alueeseen. Syntymispisteet elävät hieman painopisteiden mukana, mikä aiheuttaa välillä harmaita hiuksia, kun vihollinen pääsee sumputtamaan syntyvät pelaajat lähtökuoppiin. Mutta niinhän se on oikeastikin: sota on voitettu, kun vihollinen ei pääse etenemään kotoaan. Kentät itsessään tuntuvat tasapainoisilta, eikä mitään oikeasti epäreilua aluetta ole osunut kohdalle.

Vaikka moninpeli onkin pieniä typeryyksiä lukuun ottamatta ihan mukavaa viihdettä ja peli iskee allekirjoittaneeseen paremmin kuin Moderni Sodankäynti the Kolmas, täytyy kampanjan sivuutettuaan miettiä, että keneen tämän pelin pitäisi vedota? Warfighterin kilpailun kohteet ovat Call of Duty sekä Battlefield, ja peli jää ominaisuuksiltaan juuri näiden kahden goljatin väliin. Tuntuukin, että se haluaa ottaa pelaajakuntansa näiden kahden pelin välillä palloilevista pelaajista mutta jää toteutuksessa jalkoihin, kun peli onkin niin sanotusti ”Jack of all trades, master of none”. Jos Call of Duty on liian kasuaali ja Battlefield 3 ei ole, Medal of Honor Warfighter on hyvä vaihtoehto sieltä keskialueelta.