Murdered: Soul Suspect

Kirjoittanut: Livegamers

22.07.2014

Pelasin Airtight Gamesin Murderd: Soul Suspectin ennakkoa EGX Rezzedissä maaliskuussa. Peli vakuutti minut niin vahvasti, että kävin pelaamassa sitä joka päivä koko messujen ajan – parhaana päivänä kolmesti. Pelissä tuntui olevan kohdallaan oikeastaan kaikki: tarina, idea, pelimekaniikka sekä graafinen puoli. Aikamoista innostusta oli siis ilmassa, kun sain Murderedin arvioitavakseni.
Peli alkaa siitä, kun sarjamurhaajan jäljityskeikka menee hieman pieleen ja Ronan O’Connor -niminen ex-rikollinen, nykyinen poliisi, heitetään kerrostalon ikkunan läpi suoraan katuun. Tämän jälkeen herra ottaa osumaa vielä muutaman luodinreiän verran. Ronan ei kuitenkaan pääse siirtymään niille vehreämmille metsästysmaille edesmenneen Julia-vaimonsa seuraksi, vaan maan päälle on jäätävä vaeltamaan henkiolentona niin pitkäksi aikaa, että erinäiset selvittämättömät bisnekset on hoidettu ja murhaaja saatu napattua.

Something strange in the neighbourhood?

Haamu-Ronan liikkuu kuin puupökkelö: liikkeessä ei ole minkäänlaista sulavuutta eikä linjakkuutta. Sankarimme on myös hyppytaidoton – ominaisuus, jota en henkilökohtaisesti a) ymmärrä enkä b) arvosta sitten yhtään. Pientä epäloogisuutta on havaittavissa myös Ronanin muussa liikkumisessa. Seinien läpi pystyy kulkemaan, mutta esimerkiksi rappusia kiivetään ihan normaalisti. Myös rakennusten ulkoseinät ovat off limits, samoin kun entisaikojen Salemin kappaleet. Teleporttaamisen jalo taito opitaan pelin edetessä, mutta harmillisesti koko teleporttausominaisuus on kuin halpahalliversio esimerkiksi Dishonoredin vastaavasta, eikä siitä – yhtä tehtävää lukuunottamatta – lopulta ole juurikaan käytännön hyötyä. Tuntuukin, että taito on lisätty peliin lähinnä luomaan wow-efektiä, missä on kuitenkin kokolailla epäonnistuttu.


Muita ihmisiä pystyy ottamaan haltuunsa possess-kyvyn avulla. Kyky mahdollistaa esimerkiksi vihjeiden istuttamisen tapausta tutkivien poliisien päähän sekä vastaantulijoiden ajatusten kuuntelemisen. Possess-taito menettää hohdokkuutensa kuitenkin varsin pian. Kaupungilla pyörivien ihmisten jorinoiden kuuntelu on pidemmän päälle tylsää – ja täysin merkityksetöntä. Tästäkään taidosta ei siis paljon irtoa iloa eikä hyötyä.

Melko pian Ronanin herkkä pahis -olemus tyhjine one-linereineen alkaa aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Lisää jomotusta otsalohkoon tuo Ronanin mukana pyörivä, häiritsevästi Ellen Pagen näköinen ja oloinen teiniangstaajameedio Joy, joka oikkuilee, kiukkuilee ja hokee tauotta, ettei aio auttaa Ronania, mutta auttaa aina lopulta kuitenkin. Ronanista ja Joysta on ilmeisesti yritetty käsikirjoittaa perusteiniä ja -äijää moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta lopputulokseksi on saatu entistä pahempia trooppeja.

An invisible man sleeping in your bed?

Käsikirjoitus johdattaa Ronania paikasta toiseen ja kaikki pelin päänäytökset tapahtuvat tietyissä lokaatioissa, kuten poliisiasemalla, mielisairaalassa, kirkossa ja niin edelleen. Eikä pelissä eteneminen onnistu, ennen kuin kyseisen lokaation tehtävät on suoritettu. Mukaan on ympätty periaatteessa ihan mielenkiintoista tekemistä, kuten esimerkiksi Joyn auttamista liikkumaan kielletyillä alueilla ilman, että kukaan näkee. Homma hoituu haamun kyvyillä kiinnittää paikalla pyörivien henkilöiden huomiota muualle vaikkapa poltergeistaamalla puhelin soimaan tai kahvikone kiehumaan yli. Pieni antikliimaksi vain sattuu olemaan siinä, että tehtävissä ei voi epäonnistua. Joy ei siis tule nähdyksi, vaikka Ronan lähtisi pariksi tunniksi riekkumaan muualle, vaan tyttö odottelee kiltisti milloin minkäkin nurkan takana. Negatiivisesti pelin immersioon vaikuttaa myös se, että ei-käsikirjoitetuissa kohdissa kukaan ei reagoi, vaikka toimiston jokaikisen puhelimen laittaisi soimaan, kahvikoneen kiehumaan yli ja tulostimen suoltamaan paperia.

Peliä vie eteenpäin Ronanin etsiväntyö – eli käytännössä ensin etsitään tarpeeksi johtolankoja, joiden perusteella tehdään tarvittavat johtopäätökset. Jos päätökset osuvat oikeaan, peli jatkuu. Eteneminen ei siis onnistu, ennen kuin oikeat johtopäätökset on tehty. Toisinaan oli hieman vakea hahmottaa sitä, mitä peli oikein haluaa pelaajan päättelevän ja usein johtopäätösten tekeminen menikin arvailun puolelle. Väärilla päätelmillä ei kuitenkaan ole mitään seurauksia; peli vaan ilmoittaa, että väärin meni, yritäpä uudelleen. Käytännössä oikeisiin päätelmiin siis pakotettiin joka tapauksessa, mikä vei vähän uskottavuutta koko hommalta. Etsiväntyö oli kuitenkin keräilyn ohella selkeästi pelin kiinnostavimpia puolia, vaikka sekin alkoi pelin loppua kohti vääjäämättä toistaa itseään.

Haamun silmissä Salem näyttäytyy kahtena eri ympäristönä: vanhan Salemin raunioina ja nykypäivän kaupunkina, jotka menevät iloisesti allekkain, päällekkäin ja limittäin. Vanhan Salemin haamuraunioiden läpi ei voi kävellä, ja niiden tarkoitus lieneekin olla lähinnä pelialuetta rajaavina esteinä. Niin, se avoin maailma… periaatteessa pelin maailma on avoin, mutta se on myös varsin suppea, vahvasti rajattu ja näennäisestä avoimuudestaan huolimatta harmillisen putkimainen. Synkkä, kaunis, staattinen kulissi. Pelin päänäytösten tapahtumapaikkojen ulkopuolella ei tapahdu juuri mitään, eikä maailmassa vaelteluun ja seikkailuun ole umpimähkäisen keräilyn lisäksi oikeastaan mitään syytä.

I ain’t afraid of no ghost!

Varsinaista taistelua ei Murderedista löydy. Aina silloin tällöin tielle osuu jokunen demoni, jotka on kuitenkin varsin helppo hoidella pois päiviltä quick time eventtien avulla. Ja jos ei tappaminen huvita, on demonien ohi mahdollista myös pujahdella varjosuojasta toiseen teleporttaamalla. Kun demonien kanssa on pari kertaa tehnyt tuttavuutta, käy hyvin pian ilmi, että ne ovat paljon ikävää ulkonäköään nöösimpiä vastuksia. Ne toistavat liikkeissään poikkeuksetta tiettyä kuviota, minkä puitteissa niiden taakse on erittäin vaivatonta kävellä ja suorittaa teloitus. Kun yhtälöön lisätään vielä kyky nähdä demonien liikkeet ja näkökenttä seinien läpi sekä pelin antama varoitus aina, kun saavutaan alueelle, jossa demoneja liikkuu, on näiden manalan asukkien kanssa asioinnista tehty lähes naurettavan helppoa. Pelin vaikeustasosta – jota ei muuten voi muuttaa suuntaan eikä toiseen – sanottakoon sen verran, että kuolin kerran koko pelin läpipeluun aikana ja vain siksi, että halusin nähdä, voiko Ronan ylipäätään kuolla.

Kummitusten ja demonien ohella Salemia tuntuvat kiusaavan myös bugit ja tekniset ongelmat. Osaan pelimaailman objekteista ja johtolangoista on lähes mahdotonta tarttua, eivätkä ne tunnu reagoivan, vaikka miten pyörisi ympärillä. Jos taas eksyy johtolankoja keräillessään väärään kohtaan, saattaa koko tehtävä alkaa cut-scenen saattelemana alusta. Pikkutehtäviä tarjoavat kanssa-kummitukset, joita on jo kertaalleen ehtinyt auttaa, pyytelevät hetken päästä jälleen apua samassa kadunkulmassa. Myös ruudunpäivitys on – ainakin Xbox 360:lla – sitä luokkaa, etten aina tiennyt, pitäisikö itkeä, nauraa vai hakata päätä seinään. Nykimistä ja pätkimistä nimittäin tapahtui pelin alusta loppuun asti luvattoman paljon. Myös puhe, tekstitys ja huulisynkka tuntuivat olevan jatkuvassa epätasapainossa.

Pelin tunnelma on alusta loppuun asti aavemainen ja epätodellinen. Noitavainoistaan ja kummituksistaan tuttu Salem on oiva valinta pelin tapahtumapaikaksi ja lopulta juuri Salem sitookin pelin kaikki langanpätkät yhteen ja pitää paketin jotenkuten kasassa. Tarina on keskivertomurhamysteeriä parempi, monisyisempi ja paikoin jopa yllätyksellinen – kuten toki näin vahvasti tarinavetoisessa pelissä tulisikin olla. Peli tarjoilee myös lähes huomaamatta kiitettävän määrän noitavainojen historiaa ja legendoja ja lisää voi opiskella erinäisistä keräilykohteista. Jos siis kuuluu niihin, joissa peleistä löydettävien tavaroiden ja saavutusten kerääminen aiheuttaa jonkinasteista OCD:ta, saanee Murderedin noin 10 tunnin keston lähes tuplaantumaan. Kerättävää nimittäin löytyy niin Julian muistoina yhteisestä elämästään Ronanin kanssa, Salemin historiaa esittelevinä plakaatteina kuin lukuisina kummitustarinoina ympäri kaupunkia. Keräilyt kannattaa kuitenkin hoidella ennen pelin loppua, sillä tarinan läpäisyn jälkeen ei pelimaailmaan enää pääse.

Kaikkiaan Murdered: Soul Suspect tuotti melkoisen pettymyksen. Ensin ajattelin, että olin ladannut pelille hyvän ennakkokokemuksen perusteella kohtuuttoman suuret odotukset, mutta valitettavasti näin ei ole. Pelin idea johtolankojen keräilyineen ja tapausten selvittelyineen on kiistämättä tuore ja varsin kekseliäs, mutta jää ikävä kyllä keskinkertaisen, teknisesti tökkivän ja innottoman toteutuksen jalkoihin. Kyllähän tämän nyt läpi pelasi ilman suurempaa hammasten kiristelyä, mutta jälleenpeluuarvo ja -halu huitelevat aika lähellä nollaa. Kevyttä ja lineaarista kesädekkaria halajaville Murdered: Soul Suspectia voisi jopa varovasti suositella – oikeasti haastavista etsivänhommista kiinnostunet pitäytykööt L. A. Noiren parissa.