Of Orcs and Men

Kirjoittanut: Livegamers

17.10.2012

”Toimintaroolipelit sijoittuvat toistuvasti örkkien ja haltijoiden kansoittamiin fantasiamaailmoihin”, joku viisas totesi taannoin. Of Orcs and Men tuo pelattavaksi roduista vihreimmän. Örkkiä on päästy pelaamaan toki ennenkin, mutta harvemmin yksinpelissä, jossa koko tarina kulkee yhden rodun näkökulmasta. Pelin kantava ajatus lähtee örkkien ja muiden rotujen välisestä jännitteestä. Rotupolitiikalla ja juonittelulla on kalkittu viiva, jota seurataan. Kliseisesti vihreät ystävämme kuvataan monissa peleissä tyhmiksi pelkureiksi. Of Orcs and Men lähtee vastavirtaan ja pyrkii valottamaan maailmaa, josta normaalisti keräämme vain helpot kokemuspisteet.

Pekka & Pätkä

Pelin lähtiessä liikkeelle ihmiset ovat jo melkein onnistuneet siinä, mitä niin monessa tarinassa ennen tätä on yritetty tehdä: lyömään vihreä hyökyaalto sodassa ja hävittämään örkit viimeiseen örkkiin. Ne, joiden klaaneja ”vaaleat” eivät ole onnistuneet tuhoamaan, on alistettu työkoneiksi ihmisten orja-armeijaan. Ylpeästä kansasta on jäljellä vain pieniä vastarintapesäkkeitä siellä täällä. Epätoivoisena ”pitkä päätyyn ja perään” -suunnitelmana on murhata ihmisten kuningas ja muuttaa sitä kautta sodan suuntaa. Soturi Arkail lähtee tekemään pahimpansa oppaanaan rääväsuinen peikko Styx.

Sam & Max

Kun puhutaan örkeistä, ajatuksiin nousee brutaali mielenlaatu ja kivestä vettä puristava lihasvoima. Vaikka ajatuksen juoksua on hoonattu hiukan hengellisemmäksi, paistaa putkiaivoisuus vielä läpi. Pääosan pelistä vievät lähitaistelut, joissa varstat heiluvat humisten ja kalloissa käy rakse. Arkail puskee eteenpäin kuin tankki konsanaan ja styx tekee tihuja taustalla. Välillä on mahdollista myös upottaa Styxin veitsi varjoista vastustajan kaulaan ennen varsinaista rytinää. Örkin luontaista taipumusta menettää malttinsa on kuvattu hauskasti raivomittarilla. Jos punainen nousee tappiin asti, kiehahtaa Arkail kuin isä astuessaan legopalikkaan ja silloin koko naapurusto on vaarassa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Myös Styx.

Taistelukontrollit ovat poikkeavat. Tällä kertaa nappia painamalla ei kirves heilahda, vaan pelaaja valitsee käyttämänsä hyökkäykset ja taidot tarjolla olevista. Pelin taistelut ovat käytännössä samanlaisia kuin vuoropohjaisissa roolipeleissä. Valitaan hahmoille toiminnot, katsotaan miten käy ja valitaan uudet. Aluksi tämä oli turhauttavaa, koska primitiivinen halu ”lyödä kunnolla” ei valikoissa seilaamalla saa tyydytystä. Jossain vaiheessa hommasta alkoi kuitenkin nauttimaan ja pelintekijöiden ajatus vuoropohjaisuudesta alkoi tuntua vähemmän tyhmältä. Taitoja ja hyökkäyksiä on useita, mutta ei niihin huku. Pelaaja pärjää melkoisen kivasti käyttämällä muutamaa hyväksi havaittua komboa, mutta vaikeustasoa nostettaessa joutuu etsimään varmasti sormelle suun seutuvilta paikkaa.

RPG-Lite

Hyllyssä oikea paikka pelille on toimintaroolipelien rinnalla, mutta kyseessä on kevyt versio. Olemme tottuneet, että roolipelissä on vaihdannan välineenä kulta. Nyt kauppaa käydään vaihtopisteillä. Tässä kohtaa kaikki roolipelaajat huomaavat, mikä on pielessä. Olemme tottuneet ostamaan taikavarpumme läjällä kultaa. Vaihtopisteet ovat kuin xylitolilla makeutetut karkit, ne eivät vain maistu oikealta. Kevennystä on tehty niukkuuden periaatteella. Tavaroita, taitoja, hahmojen ominaisuuksia ja kehityspolkuja on kaikkea vähemmän. Tämä ei ole välttämättä huono asia, sillä kymmenen vihollisen kilven kantaminen kauppaan on joskus hiukan puisevaa. Kaikkea on virtaviivaistettu siten, että näpräämistä on vähemmän ja lyömistä enemmän. Tämä koskee myös pelimaailmaa yleisesti.
Vaikka ympärillä oleva maailma tuntuu pelaajasta elävän ja hengittävän, ei sitä päästä tutkimaan vapaasti. Pelin suurin synti on sen pienet ja tylsät kentät. Käytännössä reittejä on aina yksi, jota kuljetaan orjallisesti niin kuin Ikeassa konsanaan. Välissä on muutama taistelu ja kenties aarrearkku ennen kuin ollaan perillä. Sama toistetaan tarvittaessa niin kauan, että mielenkiinto on sammunut lopullisesti. Jos peli olisi koira, antaisin tässä kohtaa Helsingin sanomien sunnuntainumeron puhua karua kieltään. Ei näin.

Mikki & Hessu

Tekoäly vastaa kenttien suunnittelua. Vastustajat ovat älyrajoitteisia vailla silmiä. Valkoinen keppikin tuntuu puuttuvan. Näkövammaisuutta onneksi kompensoi telepatian lahja. Hälytykset voidaan antaa vaikka kuinka kaukaa ja kaikki pääsevät paikalle juoksujalkaa. Grafiikka on keskitasoa ja mitään turhia yksityiskohtia ei ole lähdetty lisäilemään. Näkymättömiä seiniä on joka paikassa, eikä pelaaja pääse vahingossakaan tutkiskelemaan putken ulkopuolelle.

Vaikka monessa perusasiassa on epäonnistuttu, on toisessa vaakakupissa hyvä ja mukaansa tempaava tarina, värikäs ääninäyttely ja uudentyyppinen taistelusysteemi. Tätä ei ole tarkoitettu nautittavaksi sohvan reunalla jännittäen, vaan homma on otettava rennosti kuin kirjan luku. Tarina etenee, ja sen lopun tahtoo kuulla. Vielä lopuksi on mainittava toistamiseen siitä, että pelimaailma tosiaan tuntuu mietityltä ja elävältä. Siksi erityisesti harmittaa, ettei sitä voi lähteä vapaasti samoamaan. Ehkäpä ensi kerralla?