Rise of the Guardians

Kirjoittanut: Livegamers

17.12.2012

Kun lapsuuden klassiset sankarit – Joulupukki, hänen oikea kätensä Pääsiäispupu, Hammaskeiju, Nukkumatti sekä Pakkasukko – lähtevät ristiretkelle palauttaakseen maailman lasten uskon jälleen heihin, lapsuuden ja lapsenmielisyyden suojelijoihin, liikutaan lähtökohtaisesti jo suhteellisen legendaarisella kentällä. Samannimiseen elokuvaan perustuva videopeli noudattaa valkokangasisoveljeään lisenssimäisen perusteellisesti, turhia säveltämättä ja sooloilematta.
Itse peli lähtee käyntiin pohjustavalla kuvituksella, joka on taattua Dreamworks-laatua. Itse vanhana animaation ja kuvataiteen ystävänä ilahduin huomatessani intron olevan rehellistä wanhan liiton meininkiä piirroskuvituksineen, ainaisen 3D-kikkailun sijaan. Tarina ja homman nimi selviää melko helposti esinäytöstä ihmetellessä. Paha mörkö alias ”Boogeyman” pimeyden kätyreineen uhkaa maailmaa ja lapsukaisiin pitäisi jälleen valaa uskoa ja toivoa siitä, että maailmassa on edelleen hyvyyttä ja että näihin hahmoihin voi edelleen luottaa kuin kallioon. Yksin sankarimme eivät siihen pysty, mutta viisaat päät yhteen lyömällä operaation pitäisi rullata. Porukka haalitaan kokoon, heitetään yläfemmat ja aletaan töihin. Hauskimmin homman hoitaa himaan neljän yhtäaikaisen ihmispelaajan voimin. Soolona taistellessa pelaaja johtaa koko konkkaronkan vaellusta vaihtelemalla kontrolloitavaa hahmoa lennosta, muiden kirmaillessa sillä välin tekoälyn avustuksella.

Joulupukkii, joulupukkii, valkopart… eipäs!

Pelin hahmoista löytyy paljon tuttua ja juuri niitä klassisia piirteitä, joita niillä on aina kuvitellutkin olevan. Vahvoja poikkeuksia ovat Joulupukin maskuliiniset ja tatuoidut käsivarret sekä hieman Igormainen itänaapurin korostus, joka ainakin itseäni huvitti jo alkuintrosta lähtien. Vain Harley Davidson jäi uupumaan. Myös muissa hahmoissa on hauskaa persoonallisuutta ja ääninäyttely musiikkeineen on erittäin onnistunutta niissä kohdissa, joissa dialogia ja tunnelmankohotusta piisaa enemmän. Taistelukentällä homma hoidetaan hyvin pitkälle ähkimisellä, satunnaisella tsemppaamisella tai pieniä väliaikatietoja murahdellen.

Harmillista on, että peliä itsessään ei ole saatu samalle levelille toimivan tarinan, idean ja persoonallisten hahmojen kanssa. Pelin kontrollit ovat mukiinmenevät, yksi nappi vihulaisten huitomiseen, toinen nappi suojautumiseen, kolmas ukemityylisten hyppyjen tekemiseen sekä nappulat unihiekan energiaa palauttavaan viskomiseen ja erinäisten spesiaalijuttujen tekemiseen. Tekninen toteutus on niin ikään ihan kelvollista tähän genreen, lukuun ottamatta grafiikkaa, joka oli itselleni melkoinen pettymys verratessani sitä Dreamworksin animaatioihin ja yleiseen laatuun. Suurin ongelma on kuitenkin itse pelaaminen, joka yksinkertaisesti käy tylsäksi melko aikaisessa vaiheessa. Kiitos itseään toistavan tarinan etenemisen ja pimeydestä valuvien mustien öhkömönkiäisten, susien, hevosten sekä wannabe-meduusojen jatkuvan ja rasittavan pakkosyöttämisen. Tätä pimeyden populaatiota saakin mättää sivistyneesti turpaan ja paukuttaa manan majoille ilman turhaa mässäilyä koko sankarijoukon leveydellä enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ohjaimen taistelunappi saattaakin alkaa anoa armoa, etenkin kovakouraisemman henkilön käsissä.

Hamstraavat ne satuolennotkin!

Vihannespuolesta eli pelin porkkanoista vastaavat tietenkin kaikenlainen kama, jota voi keräillä ympäristöstä löytyvistä aarrearkuista ja muualta matkan varrelta. Saadulla valuutalla voi päivitellä jokaisen henkilökohtaisia kykyjä, hommailla kaikenlaista pientä kylkiäistä ja niin edelleen. Taistelutehoa ja komboja voi myös hioa roolipelimäisellä tyylillä ja ottaa väkevämmät keinot haltuun pelin edetessä. Jokaisella heppulilla on oma kotikenttänsä eri puolilla maailmaa, jossa käydään heilumassa ja viemässä missiota kohti päätöstään suorittamalla jokaisen paikan annetut paikkakohtaiset tehtävät. Harmillista on se, että vain maisemat vaihtuvat. Toiminta itsessään on käytännössä yhtä ja samaa mättämistä sekä rojun hamstraamista. Erikoista on myös se, että pelin voi halutessaan läpäistä vain 80 %:lla suorituksella. Näin ollen jokaisen hahmon kotikulmia ei edes tarvitse tutkia.

Risuja vai lahjoja?

Peli on suunniteltu ensisijaisesti perheen junioriosastolle, mikä ei voi olla näkymättä lopputuloksessa, joka on pelattu hyvin varman päälle. Pelaaminen on suhteellisen helppoa, yksinkertaista ja tasaisen tappavaa suorittamista ilman sen suurempia päänvaivoja. Pieniä pähkäilyjä ja mahdollisuuden kehittää navigointikykyään eri kenttien sokkeloissa peli kuitenkin tarjoaa. Aikuiseen makuun ja pidemmän tovin pikselihuviksi pelistä ei juurikaan ole, kiitos pelimarkkinoiden parempien vaihtoehtojen yltäkylläisyyden. Virtuaalikokkimme suositteleekin Rise Of The Guardiansin aikuisten annosta nautittavaksi kaveriporukalla, ohramallaskastikkeella ja samalta koneelta/Liven kautta tahkoten, jos vain lapsenmielisyys antaa myöten. Muilla mausteilla nautittuna epäilisin vahvasti itse elokuvan tarjoavan tästä ideasta ja aihepiiristä suuremmat kiksit, popcorneilla ja 3d-laseilla höystettynä.