Risen 2: Dark Waters

Kirjoittanut: Livegamers

25.09.2012

Toimintaroolipelit sijoittuvat toistuvasti örkkien ja haltijoiden kansoittamiin fantasiamaailmoihin. Välillä kuitekin tuntuu, että vaikka nimi kotelossa vaihtuu, kolutaan samaa luolaa uudestaan ja uudestaan. Fantasia ei ole fantasiaa, jos ei sitä kliseillä koristella. Jo pelkästään genren vaihdoksella saadaan toimintaroolipeli hiukan kiinnostavammaksi. Voiko hahmon kehittäminen ja varusteiden hamstraaminen toimia myös merirosvon saappaissa? Risen 2:Dark Watersin purjeisiin tarttuu sama tuttu fantasiamaailmojen tuuli, vaikka nyt roolileikin omaisesti onkin laitettu merirosvovaatteet ylle.

Merirosvonaurun kaiku

Jos jossain on myyty käytetty pelijuoni sopuhintaan, ovat ainakin Piranha Bytes- pelitalon kaverit olleet siitä kiinnostuneita. Sankari herää, neito ajautuu rantaan, muinainen pahuus nousee ja artifaktit ovat ainoa toivo. Toimivaa ei kannata korjata ja juonihan on vain pakollinen kuvio kaiken keräämisen ja tutkimisen rinnalla? Pääpahantekijä on meren syövereistä kohoava anopinkaltainen kaikkivoipa pahuus Mara. Ennen kuin Mara saadaan kukistettua, on pelaajan seilattava läpi koko liuta pienempiä ja isompia sivuseikkailuja. Mikäpä niitä on tehdessä, kun saarten kätköissä on temppeleitä tutkittavana ja mielenkiintoisesta juttuseurasta ei ole pulaa. Ympäröivä maailmankartta avautuu sopivan hitaasti, jotta se on helppo ottaa haltuun. Pelaajaa ei hukuteta kerralla kymmeniin hahmoihin ja eksytetä liian suuriin luolastoihin. Risen 2:n vahvuus on toimiva pelimaailma, jossa kohdattavissa hahmoissa on syvyyttä. Räävitöntä, vain merimiehille sopivaa, kieltä käytetään paljon, mutta erityisesti merkille pantavaa on huumori ja keskustelujen nokkeluus. Ääneen nauramiselta ei voi välttyä. Juoni etenee vahvassa myötätuulessa, koska paikat ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Roolipelien ongelma on aina ollut tehtävien samankaltaisuus ja samasta kärsii myös Risen 2. Kun keräilee rannalta kolmatta kertaa tavaroita, kysyy sisäinen lapsi ”eikö joku muu voisi välillä?”. Vastapainoksi päästään onneksi etsimään karttaan merkittyä aarretta, ja siinä on aina löytämisen riemua.

Sairaalloisen normaali

Roolipeleissä hahmon kehittymisen tasapaino on kriittinen. Jos hahmosta kehittyy liian nopeasti puolijumalaisen vahva, kyllästyy pelaaja yhtä nopeasti itse peliin. Kohtuuttoman vaikea taas lannistaa pelaajan lopettamaan toistuvien epäonnistumisien myötä. Risen 2 on löytänyt todella toimivan systeemin. Hahmon kykyjen ja taitojen kehittäminen on tarkkaan harkittavaa puuhaa, sillä kaikessa ei ehdi eikä voi kehittyä hyväksi. Jos haluaa nimettömän sankarin olevan supliikki pelimies yökerhon puolella, hänen täytyy tinkiä taidoistaan vaikkapa musketin käyttäjänä. Taitoja voi kehittää kokemuspisteillä sekä opettajien ja esineiden avulla. Hahmolla ei ole liikaa ominaisuuksia, vaan hahmo pysyy nätisti kasassa ja sitä on helppo kehittää pelityylinsä mukaiseen suuntaan. Hahmon kehittyminen on myös tasapainossa ympäröivän maailman kanssa. Eri pelitilanteista voi selvitä monella tavalla, jos vain kyvyt antavat myöten.

Taisteluista voi periaatteessa selvitä jyystämällä pelkkää lyöntinappia. Mutta kun opettelee torjumaan vastustajan sivallukset ja malttaa mielensä, alkaa hommaan tulla ideaa. Meren kimmeltäessä silmään on rantahiekalla käyty kaksintaistelu jättiravun kanssa sangen käypää viihdettä. Kaiken kaikkiaan pelin osa-alueet ovat hyvässä tasapainossa.

Onko tukka hyvin, näkyykö kallo?

Grafiikka ei ole se terävin miekka Risen 2:n tupessa. Pelimaailma on pääosin pikkukyliä ja trooppista metsää, joiden koluaminen on välillä silmille hiukan hiekkaista. Xboxin tehot pettävät silloin tällöin alta, mikä näkyy grafiikan ilmestymisenä myöhässä ja tökkimisenä. Paikoittain laskeva aurinko kuitenkin värjää kaukaiset vuoret nätiksi ja varjojen leikki rantavedessä luo tunnelmaa. Mukavaa on se, että pelissä katseluetäisyys on varsin pitkä ja harvemmin eteen ilmestyy vihollisia kuin tyhjästä. Näin jää vaikutelma, että silmän miellyttämisen sijaan tärkeämpää on pelattavuus ja toimivuus. Näitä ei ole tarvinnut kuitenkaan toteuttaa lyömällä visuaalisuutta laimin, vaan olemalla hieman maltillisempi graafisessa revittelyssä. Vankka todistus toimivuudesta on se, että peli lataa äärimmäisen harvoin. Pelissä voi seikkailla tunteja kuin huomaamattaan ja ladata ei ole tarvinnut kertaakaan. Tällä on todella iso vaikutus pelattavuuteen.
Hahmojen animaatiot ovat varsin hiomattomia. Tämä paljastuu koomisena italialaistyyppisenä käsillä elehtimisenä, kun hahmot puhuvat keskenään. Ääninäyttely on hyvää ja repliikit nasevia, joten keskustelutilanteistakin jäädään plussalle. Taustamusiikit toimivat hyvin tunnelmanluojana ja vaihtuvat baariin tai luolastoon mennessä.

X merkkaa paikan

Risen 2:Dark Waters oli positiivinen yllätys. Kun ei odottanut ykkösen tapaista fantasiaseikkailua, ei tullut myöskään pettymystä. Voin kuvitella, että jossain toisessa olohuoneessa asia on mennyt toisin päin. Jos apinasaaret on tuttuja ja Pirates! löytyy hyllystä, voi Risen 2:n hankkia huoletta niiden jatkoksi. Papukaijat saadaan olalle, huolet huuhdellaan rommilla ja meininki on niin merirosvoa, että kelpaa myös kaikille niille, joille merirosvoilu ei ole ihan niin tuttua. Risen 2 on erittäin onnistunut toimintaroolipeli tuoreessa genressä, vaikka ei mitään totaalisen mullistavaa onnistukaan luomaan.