SSX

Kirjoittanut: Livegamers

15.03.2012

Uuden sukupolven konsoleilla ei hirveästi snoukkapeleillä ole juhlittu. Vuonna 2005 julkaistu Amped 3 oli viimeistelemätön, ja Shaun White Snowboardingista puuttui pelaamisen ilo. Muutama vuosi takaperin julkaistu Stoked oli visuaalisesti näyttävä tekele, mutta pelistä oli vaikea saada kunnon otetta pöhkön pelattavuuden takia. Fanaattisimmat virtuaalisnoukkaajat ovatkin kyselleet kuorossa Electronic Artsin maineikkaan SSX-pelisarjan perään. SSX:t ovat olleet varsinkin Yhdysvalloissa suuria myyntimenestyksiä, joten on suorastaan hämmentävää, että pelisarja tekee debyyttinsä uuden sukupolven konsoleilla vasta nyt. Alun perin SSX: Deathly Descentsiksi mutta sittemmin pelkäksi SSX:ksi nimetyn pelin ajankohta on mitä parhain, ja se jos mikä tekee siitä yhden alkuvuoden mielenkiintoisimmista julkaisuista.

Defy Reality, Own the Planet

Viimeisimmästä versiosta pois pudotettu Deathly Descents -lisänimi kertoo pelin keskeisimmän teeman: selviytymiskamppailua maailman vaarallisimmissa vuoristoissa. Tähän nojaa myös pelin Career-muoto, jossa käydään läpi tapahtumia yhdeksällä eri vuoristalueella ympäri maan. Mukana on muun muassa Alaska, Alpit ja Himalaja. Ja pääseepä SSX:ssä laskemaan jopa etelänavan vuoristojakin pitkin.

Pelissä on mukana paljon uusia pelimuotoja. Välillä lasketaan lumivyöryjä karkuun, välillä rinteistä pitää vain selviytyä: jossain pelimuodoissa varustuksena pitää olla jopa happipullo, jotta laskija pääsee hengissä alas asti. Mukana on kuitenkin toki myös perinteisempiä temppukisoja ja nopeuskilpailuja.

Uramuodon kilpailuja läpäisemällä pelaaja avaa pelattavakseen vanhoja tuttuja SSX-hahmoja yksi kerrallaan. Pelin tarinaa valottavat pelin edetessä sarjakuvadialogit, jotka onnistuvat oikeastaan vain hämmentämään vanhan liiton SSX-faneja korniudellaan. Lyhykäinen uramuoto muodostuu loppujen lopuksi myös aivan liian helpoksi. Kilpailuja ei ole pakko edes päästä lävitse, jotta tarinaa pystyy jatkamaan, ja läpäistyistä eventeistä saatuja krediittejä pystyy ostamaan Livestä lisää Microsoft-pisteillä. Periaatteessa kunnon lorvailija pystyy hankkimaan kaikki parhaat varusteet puhdasta rahaa tarjoamalla ja yhtään varsinaista kilpailua pelaamatta. Ei näin, sanon minä.

Goodbye to realism

SSX ei ole koskaan ollut sieltä lautailupelien realistisimmasta päästä. Peli onkin enemmän lumilautailupelien Burnout kuin esimerkiksi Skate. Hillitön vauhti yhdistettynä fysiikan lakeja uhmaaviin temppuihin saa varmasti Heikki Sorsankin lökäpöksyt kosteiksi. Tässä piilee edelleen SSX:n vahvuus: huikeat ilmaveivit pilviä hipovissa korkeuksissa saavat aikaan oho-fiiliksiä alta aikayksikön. Huikeasta vauhdista ei ole kylläkään aina vain iloa: välillä tuntuu, että lautailijaa on todella vaikea kontrolloida ja tyyppi tippuu rotkoon ennen kuin kerkeää kissaa sanoa. Onneksi uusimpaan versioon on keksitty ajankelaussysteemi, jolla pystyy tarvittaessa ottamaan tilanteet uusiksi.

Vaikka vauhti tuo peliin oman haasteensa, on pelaamista jossain määrin edellisiin osiin verrattuna myös helpotettu – jopa hieman liikaa. Ländäystä on yksinkertaistettu, ja grindaaminen on täysin automatisoitua. Samalla kun nämä uudistukset kosiskelevat casual-pelaajia pelin pariin, pyllistävät ne ankarasti vanhojen fanien suuntaan.

Pelin uusi ohjaustekniikka pohjautuu ohjaimen oikeaan tattiin. Nyt pelin temput pystyy tekemään tattia pyöräytellen. Periaatteessa tattiohjauksen nopeasti omaksuvan pelaajan ei tarvitse koskea AXYB-nappirykelmään laisinkaan. Vanhan ohjauksen saa kuitenkin halutessaan edelleen kytkettyä päälle. Omalle kohdalle uusi ohjaussysteemi ei luonnistunut lainkaan: esimerkiksi Skatessa tämä systeemi toimii kuin junan vessa, mutta SSX:ssä se onnistuu vain sekoittamaan pelaamista. Taitavammissa käsissä tattiohjauksesta voi tosin varmasti saada enemmän irti kuin normaaliohjauksesta. Harjoittelemaan siis!

Livin’ on the Edge

Jokaikiseen tämän konsolisukupolven lautailupeliin on lupailtu niitä ”laajoja ja komeita rinteitä”. Voisin kuitenkin väittää, että yksikään snoukkapeli ei kuitenkaan ole niitä vielä tarjonnut. SSX:n rinteet ovat visuaalisesti hienoja ja laajoja, mutta pelaajalla ei kuitenkaan periaatteessa ole paljon valinnanvaraa reittien suhteen – samaa rinnettä pitkin sitä lasketaan joka tapauksessa. On vaikea sanoa, olisiko peliin sittenkin sopinut paremmin vapaampi pelaamisympäristö vai ei.

Vaaroja rinteillä on runsaasti. Eniten aivoja sulattavat lukuisien kenttien pimeät tunnelikohdat, joissa ei hirveästi ole liikkumisvaraa temppuiluun. Lisäksi ikäviä ovat hyppyrit, joiden takana yllättäen odottaa hemmetinmoinen rotko. Pelaaminen on välillä yhtä arpapeliä, ja ajankelaamisnappia saa painella paikoittain varsin useasti.

Yllättävästi SSX:ssä ei ole laisinkaan moninpeliä – ei netissä pelattavaa eikä samalla konsolilla pelattavaa. Tämä on todella suuri pettymys, sillä vanhempien pelien moninpeliväännöt kavereiden kanssa olivat viihdettä parhaimmillaan. Tilalle EA on suunnitellut Explorer- ja Global Events-pelitilat, jossa pystyy kisailemaan kavereiden haamuaikoja vastaan. Kyseessä on kuitenkin hyvin laiha lohtu.

The final results

SSX:n ländäys uuden sukupolven konsoleille haparoi. Uudistuksia on tehty rutkasti, ja osaa niistä voidaan kutsua onnistuneiksi, osaa taas ei. Myös pelimekaaniikan yksinkertaistaminen on hyvin kaksipiippuinen juttu, jota sarjan vanhemmat fanit eivät luultavasti hevillä sulata. Soundtrack on kuitenkin onnistunut, ja makean musiikin tahdissa SSX:ää kuvittelisi pelaavan silloin tällöin ainakin siihen asti, kun lumet sulavat.