Teenage Mutant Ninja Turtles (2013)

Kirjoittanut: Livegamers

10.01.2014

HE tai oikeammin NE ovat jälleen täällä. Kyse ei siis ole He-Manista, vaan puberteetti-ikäisistä kilpikonnahepuista, jotka rantautuivat aikanaan tänne pohjolaan kultaisen ysärin vallitessa. Nyt tv-sarjan innoittamana tyypit tulevat takaisin kantaen nimeä Nickelodeon Teenage Mutant Ninja Turtles. Etuliite hieman hämäsi, mutta tartuin mielenkiinnolla tuumasta toimeen ja lähdin tutkailemaan, miten vihreät toverit ovat selvinneet murkkuiästä aikuisuuteen. Pakko tunnustaa: olivathan ne muuttuneet. Poissa olivat ne tutut piirteet, joita joskus juniorina ihailtiin. Tilalla olivat muodonmuutoksen kokeneet, pienipäiset ja erinäköiset halvat kopiot, jos tällainen ilmaisu sallittaneen. Olin pettynyt.

(Bo)keppiä ja piiskaa

Itse pelistä ei kauheasti irtoa kehuttavaa, vaikka sitä wanhana Turtles-fanina yrittäisi kaivaa Bo-keppiä ja Katana Bladesia apuna käyttäen. Taistelusysteemi on luvalla ja kauniisti sanoen yksinkertainen ja puuduttava. Äijää lentelee kameraan ja seinille hyvin kliinisten ja itseään toistavien kombojen saattamana. Verrattuna esimerkiksi loistaviin Batmaneihin, taistelusysteemi ja -meininki menee salibandyn ja jääkiekon vertailuksi. Ei millään pahalla säbäjäbiä kohtaan. Lähinnä kyseessä vain kalpea aavistus siitä, mitä peli ja sen taistelusysteemi voisivat parhaimmillaan olla. Pelin puolustukseksi on sanottava, että se on suunniteltu selkeästi itseäni nuoremmille pelaajille. Pelin 16 kenttää menivät käytännössä lyömänappia pieksämällä ja toisella kädellä koiraa silittäen, näin esimerkkitapauksena. Peli tukee neljän hepun moninpeliä, joten halutessaan koko standardikokoinen perhe pääsee leikkimään kilpikonnaa. Yksinpelikään ei jätä yksin, vaan mukaan saa bottilaumallisen kilpparifrendejä, tosin melko tyhmiä sellaisia. Vaihtoehtoisesti voi houkutella jonkun hyväuskoisen kaverin (myös kesken yksinpelin kliimaksin) ottamaan jonkun toisen vihreän veijarin haltuunsa.

Lämmintä maitoa ja kylmää pakastepizzaa

Graafinen osio on erittäin keskinkertaista ja nopeasti väsättyä kauraa. Ääninäyttely on satunnaishauskaa ja liki kelvollista, poislukien ukkojen huulisynkan ja muut tekniset ominaisuudet. Peli on monelta osin keskeneräisen oloinen, ja kilpparit ovat pääseet mestari Tikun johdolla livahtamaan eetteriin sieltä, mistä aita on likimain matalin.

Pizzan jälkeen… on poutasää?

Peli jättää kaikkiaan hyvin valjun fiiliksen, etenkin vanhoille Turtles-faneille. Suuhun jää rahastuksen ja palaneen pizzan maku, jota ei pelasta edes Cowabunga-karjaisu tyhjässä huoneessa. Pikemminkin tekisi mieli huutaa Kawa puskaan. Ei kerrota sitä sille japanilaisvalmisteiselle moottoripyörälle. Peliä voi suositella perheen pienimmille ja ihmisille, jotka eivät ole saaneet kilpikonna-altistusta kultaisen sukupolven aikana tai eivät edes haaveile nostalgiatripistä. Muille tullee vain paha mieli ja suru puseroon.