Titanfall

Kirjoittanut: Livegamers

20.05.2014

Yksi tämän vuoden odotetuimmista peleistä on ehdottomasti ollut Respawn Entertainmentin nopeatempoista FPS-räiskintää ja jättimäisiä Mecha-robotteja tarjoileva Titanfall. Yksinomaan Microsoftin alustoille julkaistu räiskintä saapui Xbox One -konsolille ja Windows-käyttöjärjestelmää pyörittäville tietokoneille jo maaliskuun alkupuolella, mutta vanhemman boxin omistajat joutuivat odottamaan vielä yhden ylimääräisen kuukauden. Nyt kun pelin kaikki versiot ovat olleet kauppojen hyllyillä vähintään kuukauden päivät, on aika tarkistaa pystyykö Respawn Entertainment lunastamaan luomansa hypen vai paljastuuko hälvenevän pölyn takaa vain tyhjiä lupauksia. Tämä arvostelu on luotu Xbox 360 -version pohjalta.

Titaanit tulloo.. ja pilotit paukkuu.

Titanfall on siitä erikoinen julkaisu, että se ei sisällä varsinaista yksinpelitilaa lainkaan, vaan jopa pelin tarinamoodi koostuu yhdeksästä itsenäisestä moninpelimatsista. Toisin sanottuna täydessä serverissä tarinaa pelaa 11 muutakin ihmistä – pelin hankintaa harkitsevien tuleekin siis ottaa huomioon, että pelaaminen vaatii aktiivisen Xbox Live -kultatilin. Titanfallin tapahtumat sijoittuvat avaruustutkimusmatkailun tuloksena kartoitetulle rajaseutu-alueelle. Frontier-nimisen alueen planeettoja asuttavat ihmiset (Militia) ovat joutuneet sotatilaan Interstellar Manufacturing Corporation (ICM) -nimisen suurorganisaation kanssa. Militian jäsenet syyttävät organisaation hyväksikäyttävän planeettojen luonnonresursseja oman tuoton saavuttelemiseen ilman itse asukkaiden hyväksyntää – jotka siis ajattelevat omistavansa tietynlaisen päätäntävallan niiden planeettojen suhteen, joita asuttavat. Jokaisessa riidassa on aina tietysti kaksi osapuolta, jotka kummatkin pitävät omia tekojaan enemmän tai vähemmän oikeutettuina. Titanfall pyrkii käsittelemään tätä asiaa tarjoamalla pelaajille mahdollisuuden pelata kaikki tarinamoodin tehtävät kummankin osapuolen näkökulmasta – oikeastaan pelaajan on pakko läpäistä kampanja kummankin osapuolen saappaissa, sillä se on ainoa tapa avata nopeampi Stryder-titaani ja kestävämpi Ogre-titaani pelattavaksi. Mielenkiintoisesta asettelusta huolimatta tarina jää aivan uskomattoman pinnalliseksi, eikä siihen ole selvästikään paljon resursseja suunnattu. Köyhän sisällön lisäksi kampanjamoodin tarinankerrontaa on erittäin vaikea seurata, sillä kaikki juonta eteenpäin vievät dialogit käydään nopeatempoisen toiminnan tuoksinassa.

Tarinasta tai sen löyhästä toteutuksesta ei voi kuitenkaan ihan hirveästi sakottaa, sillä Respawn Entertainment teki jo hyvissä ajoin selväksi, että kyseessä tulisi olemaan yksinomaan netissä pelattava moninpeliteos. Tiivistetysti kuvattuna Titanfall tarjoaa siis kahdentoista pelaajan tiimipohjaista FPS-räiskintää, jossa pelaajat pystyvät tietyin väliajoin kutsumaan taisteluihin mukaan titaaneiksi kutsuttuja Mecha-tyylisiä robotteja. Kutsutun titaanin voi halutessaan ottaa joko omaan ohjaukseen tai jättää tekoälyn hoivaan. Pilottien ja titaanien lisäksi taistelutantereella sählää myös tekoälyn ohjastamia sotilaita, joiden tarkoitus ei ole vain toimia kenttien täytteenä, vaan näiden älyvapaiden rivimiesten ampuminen lyhentää myös oman titaanin valmistusaikaa – tosin valmistumista pystyy nopeuttamaan huomattavasti paremmin kohdistamalla luotinsa muiden pelaajien ohjaamiin pilotteihin. Pelimekaanisesti Titanfall tarjoaa siis yhden matsin aikana kaksi hyvin erilaista kokemusta: titaanin ohjaksissa pelaaja on iso ja hidas, mutta kestävä ja täynnä tulivoimaa. Pelkän pilotin ohjaksissa pelaaja on haavoittuvaisempi, mutta myös huomattavasti ketterämpi ¬– pilottien puvuissa olevien Jumpkit-minirakettien ansiosta pelaajat pystyvät muun muassa tekemään korkealle yltäviä tuplahyppyjä ja juoksemaan seiniä pitkin. Äkkiseltään voisi luulla, että titaanien ilmestyminen taistelutantereelle tekisi piloteista täysin hyödyttömiä, mutta näin ei kuitenkaan ole asian laita. Jokainen pelin 15:stä kentästä tuntuu olevan tarkkaan suunniteltu pilottien kykyjä ajatellen, mahdollistaen kenttien navigoimisen päästä päähän lähes kokonaan koskematta maahan – näin pelaajat pystyvät helposti välttelemään suoraa kontaktia titaanien kanssa. Kentissä olevien korkeuserojen taktinen hyödyntäminen ja tehokkaat anti-titaaniaseet tekevätkin piloteista varteenotettavia vastuksia järkälemäisille Mecha-koneille.

Kaikki munat yhdessä korissa

Kaikkien kehitysresurssien keskittäminen ainoastaan moninpeliin luo luonnollisesti suuret odotukset kyseisen pelimoodin sisältömäärälle – ja ennen kaikkea sen sisällön laadulle. Titanfallin kohdalla odotukset pääosin täyttyvät, joskin erilaisia pelimuotoja olisi voinut olla muutama kappale enemmän – tällä hetkellä valittavana on vain viisi eri pelimuotoa. Pilottien asearsenaali olisi voinut sisältää myös hieman persoonallisempia välineitä, mutta onneksi latteaa tarjontaa paikkaavat erilaiset aktiiviset ja passiiviset kyvyt, joiden avulla pilottien – kuin myös titaanien – varustamiseen saadaan kaivattua monipuolisuutta. Hieman erikoisempana lisäyksenä peli sisältää myös otteluiden aikana ansaittavia ja hyödynnettäviä ”polttokortteja”. Näiden kertakäyttöisten korttien avulla pelaaja pystyy väliaikaisesti tehostamaan pilottinsa attribuutteja. Mistään suurista eduista ei kuitenkaan ole kyse, vaan tarjolla on esimerkiksi hieman tehokkaampia aseita, pidempään kestäviä erikoiskykyjä ja lyhennyksiä titaanien valmistusaikaan. Polttokorttien käyttöä on rajoitettu kolmeen kappaleeseen per ottelu, ja vain yhden kortin pystyy aktivoimaan kerrallaan. Tämän lisäksi kunkin kortin vaikutus loppuu aina pelaajan kuolemaan, joten tehosteita ei pysty yhdistelemään ja kasaamaan ottelun aikana.

Visuaalisesti Titanfall tarjoaa todellista silmäkarkkia – jos siis sattuu omistamaan PC- tai Xbox One -version. Ymmärrettävistä syistä Xbox 360 -versio on astetta suttuisempi ja sahalaitaisempi, mutta ottaen huomioon laitteiston iän, lopputulokseen ei voi olla kuin tyytyväinen. Tällaisessa nopeatempoisessa refleksihipassa grafiikkaakin tärkeämpään asemaan nousee tietysti sulava ruudunpäivitys, ja tällä alueella Xbox 360 -versio yllätti minut positiivisesti – toiminta pysyy nimittäin kiitettävän sulavana tiukoissakin tilanteissa. Myönnettäköön, että vanhan boxin versio ei pysty tarjoamaan ihan samanlaista vauhdin hurmaa kuin tehokkaampien alustojen versiot (30FPS vs. 60FPS), mutta hetken pelailun jälkeen tämäkään ei enää häirinnyt – varsinkaan kun toiminta oli muuten niin sulavaa.

Titanfall tarjoaa paljon kaivattua vaihtelua Call of Duty– ja Battlefield-pelisarjojen kaavoihin kangistuneiden vuosipäivityksien rinnalle – vaikka mistään moninpeligenren uudistajasta ei nyt ihan voidakaan puhua. Yksinpelikampanjan puuttuminen tietysti harmittaa, mutta samalla täytyy olla myös tyytyväinen, ettei kehitysresursseja ole tuhlattu hätäisesti väsättyyn pelimuotoon vain sen takia, että sellainen ”kuuluu” olla pelissä. Pienistä puutteistaan huolimatta kyseessä on tuhti paketti nopeatempoista refleksihippaa, jonka pelaaminen on ennen kaikkea hauskaa. Kaikkien moninpelimieltymyksiä tämä teos ei varmasti tyydytä, mutta uusien haastajien näkeminen konsolien kuivahkoilla moninpelimarkkinoilla on varmasti meidän kaikkien edun mukaista.