Vampire Rain

Kirjoittanut: Livegamers

09.11.2007

Hiiviskelypelien rintamalla ei ole viime vuosina ollut kovaa kilpailua. Pelisarjat, kuten Metal Gear ja Splinter Cell, ovat asettaneet riman sen verran korkealle, että uusilla yrittäjillä ei ole ollut helppoa. Pieni japanilainen pelistudio Artoon päätti kuitenkin yrittää. Ilmeisen lyhyen aivomyrskyn jälkeen studiolla valittiin pelin lähtökohdaksi yliluonnollinen kauhu ja pelin pahiksiksi vampyyrit. Hiippailua ja toimintaa kolmannessa persoonassa sekä maailmaa uhkaava vampyyriuhka. Paras ottaa sateenvarjo mukaan.
It’s raining like cats and vampires

Ensimmäisestä vilkaisusta lähtien on selvää, että Vampire Rain putoaa niin sanottujen halpispelien kategoriaan. Se ei toki ole huono asia – onhan pienellä budjetilla ennenkin onnistuttu. Tämä ei vain ole yksi niistä kerroista. Vampire Rainissä huokuu kaikesta kiirehditty tuotanto, pieni budjetti ja luovuuden puute.

Pelin juoni tyrkkää pelaajan erikoisjoukkojen sotilaan John Lloydin ohjaksiin, joka näyttää häpeämättömästi Sam Fischerin ja Solid Snaken äpärälapselta. Taustatarinaan ei ole suuremmin panostettu, ja ensimmäisestä videosta lähtien loogisuus ja uskottavuus heitetään romukoppaan. Tällä kertaa uhkana on night walkereiksi kutsuttujen vampyyrien kasvava populaatio, ja homo sapiensit ovat vaarassa syrjäytyä maapallolta näiden otusten tieltä. Valtaväestöhän ei ole vielä näitä miljoonien epäkuolleiden armeijaa huomanneet, joten on tarpeen perustaa salainen virasto AIB torjumaan epäkuolleiden valloitusmarssia. Lloydin neljän hengen tiimi lähetetään soluttautumaan sateisen yön suojissa yhdysvaltalaiseen kaupunkiin X ja eliminoimaan prime walkeriksi tituleerattu suurvampyyri. Uroteon pitäisi neutralisoida kaikki koko kaupungin kymmenet tuhannet vampit yhdellä iskulla. Isku on erityisen tärkeä, sillä tähän mennessä kaikissa yhteenotoissa yökävelijöitä vastaan on otettu turpaan ja pahasti. Siksi onkin täysin loogista, että työhön lähetetään muutaman sotilaan ryhmä ilman mitään kunnon aseistusta. Vampire Rainin koko ensimmäinen puolisko kuljetaan eteenpäin ilman yhtäkään asetta, jolla voisi aiheuttaa kunnon vahinkoa verenimijöille. On toisaalta virkistävää, että viholliset eivät ole täysin avutonta tykinruokaa, mutta vaikeusasteen älytön korkeus tuntuu pelin aikana täysin epäloogiselta ja väkisin tehdyltä. Esimerkkinä eräässä tehtävässä sankari saa käsiinsä kiikarikiväärin, joka on siihen mennessä ainoa ase, josta on todella hyötyä. Mutta mitä tapahtuu heti seuraavan suoraan jatkuvan tehtävän alussa? Ase katoaa suoraan kädestä ilman mitään selitystä. Suun ammottaessa kummastuksesta ammollaan voisin vannoa kuulleeni tekijätiimin nauravan räkäisesti partaansa.

Vihollisten tekoälystä puhuminen olisi liioittelua. Ne osaavat hahmon huomattuaan juosta vain suoraan päin täysin aivottomina. Jos tiellä on este, esimerkiksi kerrostalo, ne hyppivät suoraan ylöspäin, kunnes jossain vaiheessa pääsevät sen ohi ja listivät pelihahmon, oli se mennyt mihin tahansa. Viholliset eivät unohda, niiltä ei voi piiloutua ja ellei pelaajalla ole loppupuolen kunnon aseistusta, voi kaiken toivon selviytymisestä heittää. Ohjattavuus toimii onneksi kuitenkin jotenkin tyydyttävästi, joten kun oikeat työkalut ovat kätösissä, vamppitapot hoituvat kuten pitääkin.

A vampire says what?

Vihollisten tekoäly ei ole pelin ainoa raivostuttava piirre. Kenttäsuunnittelu onnistuu olemaan pelin suurin kompastuskivi. Vampire Rain on jaettu reiluun kahteenkymmeneen tutoriaaliin ja trialiin, joissa on omat tavoitteensa. Pelaajan annetaan aluksi kovasti ymmärtää, että kaupunki olisi vapaa ympäristö ja että tehtävissä riittäisi erilaisia reittejä ja ratkaisumahdollisuuksia. Harhakuvat hälvenevät nopeasti mielestä pelin alkaessa. Reittejä kohteisiin on vain harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tasan yksi. Toiminta-alueiden rajat eivät kuitenkaan näy kartassa, saati sitten pelin aikana ruudussa. Kymmeniä kertoja ruutuun pamahtaa tyly huudahdus “Stick with the mission!” näkymättömän seinän estäessä etenemisen. En muista, milloin olisin kohdannut peleissä yhtä väkisin rajattuja kenttiä. Luovalle ajattelulle ei anneta sitten minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vampire Rainissä et ole pelkästään rottana labyrintissä, mutta et myöskään voi nähdä seiniä! Onnea vain yritys–erehdys-etenemiseen.

Error – Vampire Rain joke 023 – not found

Grafiikka- ja äänipuolella ei olla onneksi aivan yhtä metsässä. Äänen ja kuvan toteutus on tasapaksua b-tasoa, eikä niissä ole suurta huomautettavaa. Kenttien ulkoasussa on vaihtelua lähinnä synkästä ja sateisesta katukuvasta kosteisiin viemäreihin. Ääninäyttely on kohtalaista, vaikka pääseekin lähinnä vain Xboxin alkuaikojen tasolle.

Pelinä Vampire Rain on varsin pitkä. Tehtäviä on noin parikymmentä ja yhden läpäisemiseen menee raivareiden tiheydestä ja laadusta riippuen 15–30 minuuttia. Vampire Rainissä on myös kahdeksan hengen moninpelin Livessä. Pelimuodot ovat perinteistä Splintter Cell -tyyppistä avainesineen ryöstöä ja “tapa vastapuoli”-karkeloita. Moninpelissä kohtasin tasan yhden toisen pelaajan, joten mistään suursuosikista on turha puhua.

Vampire Rain on pahasti epäonnistunut peli. Kauhuteemainen hiiviskely on melko kiinnostava idea, mutta toteutus on yksinkertaisesti jäänyt täysin puolitiehen. Raha, aika ja rahkeet eivät ole riittäneet peliin, jonka pelaaminen olisi mitään muuta kuin pakonomaista suorittamista. Vampyyrisadetta voi suositella kokeiltavaksi vain koville hiiviskely- ja kauhupelien faneille. Pelaajan täytyy silloinkin todella olla kiinnostunut pelaamaan pieniä kohtia ja kokonaisia kenttiä yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes oikeat ratkaisut löytyvät. Tavallisen pelaajan voin helposti veikata jaksavan pelata Vampire Rainiä vartin verran ennen kuin kiekko päätyy lasinaluseksi. Testaa, hyvä ihminen, ennen ostoa.