Halo 3 Beta -luovuuskilpailu

Kirjoittanut: Livegamers

29.12.2006

Livegamersin järjestämä luovuuskilpailu saavutti suuren suosion ja osallistujia tuli noin 45. Kuitenkin vain viidelletoista parhaalle oli varattu palkinto, eli paikka Halo 3:n beta-testiin ensi keväänä. Monta kelvollista työtä jäi ”rannalle” ja joissain kategorioissa piti tehdä rankkoja valintoja.
Video-, animaatio- ja musiikki-kategorioissa ei jaettu yhtään palkintoa, johtuen vähäisestä osallistumisesta ja toivotun laadun puuttumisesta.

Alla kilpailussa voittaneet sekä kunniamaininnan saaneet kirjalliset tuotokset. Oikean laidan kuvapalkista löydät kuvatuotokset. Kaikki tekstit ovat alkuperäisen kirjoittajan käsialaa, eikä niitä siis ole korjattu.

Kuvatuotoksissa laatu oli erittäin hyvää – minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen kuvia ei kuitenkaan laitettu, johtuen arvostelun vaikeudesta. Kaikissa olivat omat hyvät puolensa. Kuvalliseen kilpailuun osanottoja tuli reilusti, joten valinnanvaraa oli. Kunniamaininnat erittäin laadukkaista tuotoksista annetaan AlphaCubelle, Jukeboxille, GreenSpiralille ja Makexp:lle.

HUOM! Osa kuvatuotoksista ei mahdu välttämättä näytölle selaimessa.

BETRAYED – STORY OF TROY ADAMS
BOOK 1 OF THE X2 SAGA

Kirjoittaja: Bootsman

CHAPTER 1 – THE WHITE LINES
White lines. That was all that Troy saw when the first bits of clarity hit his conscience. What happened, he thought trying to lift his head, still unable to get full focus on his eyesight. Then came the hard spike of pain burning like a lit plasma lance through his head and he fell unconscious again, drifting into the eternal night of vivid dreams.
When he slept he dreamed about how it had all begun all those years ago.
It was an early in year 2531 that Lieutenant Troy Adams was contacted by a high ranking officer that allegedly worked for the infamous ONI (Office of Naval Intelligence). Troy was young then only 20 years of age, but despite his age he had proved to be a better than adequate in studies and enormously physically talented and using these attributes to his advantage he had achieved officer statusand a rank of an Lieutenant very fast. The officer that contacted him offered him a special job beyond his wildest dreams, but it had a catch, he would have to give all the rights to everything that he owned and to even his body to the government. At that time he had been told that it was a common government protocol to sign this kind of contract. Boy was he wrong.
But well. He was a young single man with not much of a family and the change to do something special intrigued him a lot. Add those to the fact that the salary was more than just a compelling one. He said yes.
But soon it came very clear to Troy that this job he took was more than just a regular job. He was taken to one of the moons in Jaguar system. On that moon there was a secret ONI outpost that was used to military intelligence purposes and also for research and development. There he met the 9 other candidates that were chosen for this special job. They were all seated to a conference room when the door opened and through that door marched a man they would all learn to know well. Colonel Jack Santiago.
The colonel briefed them on the subject of the job.
“Your job gentlemen from this day forward will be the following.”
“The SPARTAN project. Yes you heard right the SPARTAN project, will need your help.From this day forward you are the few chosen ones to make this future fighter even better.”
“You all know and have seen the SPARTAN warriors in action and you also know their legend. Today you have a possibility to be part of that legend. “
“Your mission in these future months is to develop the SPARTAN concept into a whole new dimension. You will make research and discover new and better ways to eliminate the covenant threat on mankind.

And there they were, 10 young men of equally anxious and determined to make it, listening to this speech that promised them all they have ever dreamed. And for ten months they worked their asses off, studying the SPARTAN project and the MJOLNIR armors, making small adjustments and corrections to the suits and technology.
What a load of bullshit. Troy thought. Really anyone with just a bit of brains and a little determination could have done the same but they just didn’t see it coming.
Then the day came. It was New Years Eve on 2532. They had just made their biggest finding yet. They had found a way to upgrade the speed of shield regeneration in the MJOLNIR armor. The upgrade was not great only a half a second or so but still that time could mean a lot to the SPARTAN warriors on the battlefield. They got an invitation of the colonel himself to have a little Champaign in one of the laboratories. They all gathered there with pride and in a generally happy mood. Soon as they were inside an attendant came to deliver the news. The colonel was late. After that the attendant left and locked the airlock leading from the hallway to the laboratory. Josh that was the biggest man in the group and always talking and joking said.
“I guess the boss does not want us to go nowhere “
And just as the fellows started to laugh at the joke Troy felt the spicy smell of sleeping gas entering his nostrils.
Troy woke up. Everything was purple and he felt like he would be suffocating. He startled out of the pool he was in and immediately started to pull out the huge tube inserted in his mouth. He pulled and it felt like someone shooting with a ripper up and down in his throat. He got tube out and immediately gasped for air. As soon as he got his focus back he understood that it was not only his throat that was burning like the fires of hell, it was in fact his whole body. Furthermore he was attached from at least a dozen places to this pool of jellylike purple goo.
Troy started furiously to yell and rip the tubes off of him. Hi sounded a little animal like to his own ears but did not think it further at this point. Suddenly a UNSC marine jumped at sight and shot him with a stunner and he fell unconscious again.

“…he actually woke up too soon…. we have lost 4 of them … but he is amazing…”
Troy came conscious again, he was tied up to a hospital bed with a restraints that were, simply impressive. Not even a polar bear could break these thought Troy referring to the great white beat of the old he had once heard of. Colonel Jack Santiago walked in.
“Hello Troy how are you feeling”
“Colonel, what’s happening? What is this BULLSHIT?”
“Since you are the first one to actually make through all this I guess that you are entitled to know. You are a part of a project called X2. It was formerly a part of the SPARTAN project that was buried by UNSC. But there were parts in the government that wanted to go beyond the measurements of the normal program agenda”
Colonel continued with fire blazing in his eyes.
“The program was originally formed to find solution to the SPARTAN problem. The SPARTAN’s are indeed excellent warriors and they are more than a match to the covenant but producing them is hard and time consuming. All the physical modifications and training takes us years. So they were trying to find a solution that could produce us SPARTAN’s at more effective rate. They failed.”
Colonel was smiling a bit, like he had just heard something funny.
“We think that they just didn’t go quite far enough. One of the things that they did discover during the program was that one sure version of production was to genetically combine humans and Elites. By infusing the Elite DNA in to a human DNA we can make a fighter with abilities that top even those raised in SPARTAN program. The old project decided long time ago that this type of procedure in much too dangerous to try, but however there were some parts of the government who were not thinking that.”
“So we went underground and chose those who had the best physical attributes to be our test group. Best physical attributes because they had the best changes of surviving the rather violent process. But today we have proved that all our work has not been in vain, because you are the first fighter of the new X2 generation.”
“Look at yourself”
Colonel reached to the mirror on the table and put it right in front of Troy’s face.
His face looked monstrous and somehow beastlike. His skull was reformed and got sleeker look there were practically no ears whatsoever and his lips were split in to four. He also had little spiked teeth for mauling. Basically he looked like an animal and he had to close his eyes and he would have cried but he was not sure if he still could.
The colonel started to walk away and said “Rest now your training will start tomorrow”
Troy yelled after him “How many of the others survived?” He’s voice was still raw, like a monsters voice.
“Four of the ten are dead, you have woken up, we don’t know about the five that are left” The colonel answered never slowing down when he walked towards the door.
Troy closed his eyes when a sudden dark realization crept into his mind. He really gave them right to do this. He gave it, by signing the contract and surrendering himself to the government. But no one had the right to do this no one. What does it eve matter no more, fuck the colonel and FUCK THIS ALL.
Troy yelled like an animal and started to pull against his restraints. He was in rage he was betrayed, he was sad, and furious. Then all of sudden the restraints gave away, they almost exploded when he jumped to stand started to furiously run to catch the colonel. The single marine set to guard the room intercepted him midway. He shot a short burst with a BR55 Battle Rifle hitting Troy in the shoulder. Troy grunted and swinged his backhand trying to knock the marine unconscious. The marine blocked the punch with his rifle, but it did him no good. There was a huge squeaking sound when the battlerifle bent from the middle and the punch sent the marine flying to wall two meters away. The marine hit the wall with a huge speed and blood instantly poured out of his eyes and nostrils, he was dead in an instant.
White lines. Troy was still seeing them as the conscious abruptly came back to him. His dream of things past was so vivid that he was shaking all over his body. It is broken. Troy realized. The HUD in his helmet on the MJOLNIR armor was fractured thoroughly. How was this possible they should be nearly impossible to break. Troy was thinking as he slowly slid away to the world of dreams again.

Arvostelijoiden kommentit: Erittäin kiehtova juonenkuvaus, jossa hyödynnetään Halo-maailmaa, mutta samalla rohkeasti sijoitetaan se kirjojen ja pelien tapahtumien ulkopuolelle. Erittäin onnistunut tarinankuljetus ja hyvää kielen käyttöä, etenkin kun kielenä on englanti.

HALO 2: ajatuksia pelistä ja pelaamisesta
Kirjoittaja: JayAr

Pelaajaprofiilini:
Olen JayAr II ja olen kolmekymppinen. Olen seurannut pelien kehittymistä kahden viivan pingiksestä Gears of Warin silmäkarkkiin. 2005 tammikuussa aloitin online-pelaamisen. Peli oli Halo 2. Peli tuhosi muut harrastukseni melkein tyystin. Tuhansia matchmaking-pelejä myöhemmin tarkastelen omasta näkökulmastani tätä peliä. Sen suosiota, sen vaatimuksia ja pelaajia.

Todettakoon heti, että olen Halo-pelaajana mielestäni hyvin keskinkertainen verrattuna moneen toveriini. Monet, niin monet ovat minua parempia. Olen kuitenkin saanut pelata taitavien ellen jopa Suomen parhaiden seurassa. Halo on peleistä minulle se suuri rakkauteni. Olen kuitenkin pettänyt häntä pelaamalla paljon muitakin FPS-pelejä.

Halo on kakaroiden arkadea

Kun pelasin Ghost Recon-sarjaa huomasin, että monet sitä aktiivisesti pelaavat suhtautuivat alentuvasti Haloa pelaaviin. Suvaitsevaisuutta ei löytynyt, vaan herkästi tuomittiin koko pelisarja kehnoksi kakaroille tarkoitetuksi tekeleeksi. Olen myös havainnut, että Haloa aktiivisesti pelaavat taas paljon harvemmin ovat haukkumassa muita pelejä tai mollaamassa muita pelejä pelaavia. Onko helpompi tuomita jotain huonoksi kuin opetella pelaamaan sitä?

Halo-sarjaa vähätellään myös sillä, että enemmän realismiin pyrkivissä peleissä tarvitaan enemmän ”taitoa” kuin Halon kaltaisessa sci-fissä. Tämä väite perustuu useimmiten Haloon sisältyvään voimakkaaseen autoaimiin. Autoaim auttaa varsinkin hostia paljon. Kuitenkin onnistuneessa halottamisessa tarvitaan jatkuvaa pelaamista ja antaumusta. Pelaajalta tarvittava ”taito” on Halossa minussa toisenlaista kuin hitaammissa, enemmän realismiin pyrkivissä peleissä. Halon tilanteet vaihtuvat hektisen nopeasti. On tehtävä useita päätöksiä hyvin lyhyessä ajassa. Nopeiden refleksien ja latautuvien suojien turvin taitava pelaaja voi Halossa tehdä joskus hämmästyttävän paljon tiimin hyväksi. Mielestäni Halo on tiimipeli, jossa yksilösuorittamisella on enemmän merkitystä kuin monissa Fps-peleissä. Väitän, että enemmän realismiin pyrkivissä peleissä vasta-alkajakin saa hyvällä sijoittumisellaan (ns. cämppäämisellä) helpostikin tapettua konkareita mikäli vain malttaa odottaa, että vastustaja erehtyy astelemaan tulitussektorille. Hitaasti lyllertävällä vastustajalla ei juuri ole mahdollisuutta jos toinen ehtii avata tulen ensin. Monesti jopa ensimmäinen sarja tappaa.

Horisontaalinen ja vertikaalinen pelaaminen sekä Glitchien hyödyntäminen
Taistelupäiväkirja 08/2005:
– Oh You Fucking foreigners! You live in a third world country! At least we have decent internet connections here! You fucking cameljockies! What do You have?! What do You have?!
– We got skill.

Monet FPS-pelit perustuvat horisontaaliseen pelaamiseen. Tapahtumia tarkastellaan vaakatasossa. GR:ssä esimerkiksi hahmo liikkuu verrattain hitaasti eikä hyppää ollenkaan. Peleissä ei juuri ole korkeuseroja ja hahmoa ei saada juurikaan maatasoa ylemmäksi. Joitain rakennuksia löytyy joihin voi kiivetä mutta pelissä ei juuri voi hyödyntää vertikaalista hahmottamista.

Halossa pelihahmo loikkaa korkealle ja pitkälle. Taitavat pelaajat hyödyntävät hyvin nopeasti tätä ulottuvuutta nousemalla ketterästi eri tasoille mapeissa. Esim. Sniper-kiväärin käyttö saa aivan uuden ulottuvuuden kun pelaaja hyppää korkealle ilmaan ja tavoittaa suojaa tavoittelevien vastustajien kypärät tarkoilla laukauksillaan. Yksi hyvin häiritsevä tekijä Gears of Warin ensi minuuteilla oli minulle Halo-veteraanina se, että yritin hypätä ja ampua samaan aikaan. Tuntui rajoittavalta kun en voinutkaan ylittää esteitä loikkimalla niiden ylitse.

Väitän, että yksi Halon haastavampia tekijöitä osalle vasta-alkajista on se, että vastustaja liikkuu sekä horisontaalisena ja vertikaalisena jatkumona. Peliin on jätetty tahattomasti tai tahallisesti paljon ulokkeita ja muita objekteja joita pitkin pomppimalla ja kiipeämällä mapin hallitseva pelaaja yllättää vastustajansa ilmasta tms. odottamattomasta suunnasta.

Halossa kokenut pelaaja voi vertikaalista ulottuvuutta hyödyntäen kääntää itselleen epäedullisia tilanteita edukseen. Vihollisen yllätyksestä huolimatta hänellä on Battle Rifle-taistelussa useimmiten vielä hetki elinaikaa johtuen haarniskansa suojakentästä. Hän kääntyy 10-senssillään salamannopeasti, loikkii ilmaan väistäen kohtalokkaat päälaukaukset ja tähtää vastustajansa kalloon neljä tarkkaa sarjaa. Vastustaja hämääntyy loikasta ampuen sen riittävän yhden kerran ohi sinetöiden kaksintaistelunsa kohdallaan. Taitavimmillaan lähitaistelussa yllätetty vastustaja kääntyy ja näpäyttää BxB:n tai BxR:n käännöksensä päätteeksi kääntäen koko tilanteen päälaelleen. Epäreiluako? Ehkä tulituksen aloittaneen mielestä. Mutta BxR-glitchin opiskelleelle erittäin tyydyttävää.

Matchmaking ja rasismi
Taistelupäiväkirja 10/2005:
Hän nimitteli minua terroristiksi aksenttini vuoksi. Kaksi minuuttia amerikkalainen lukioikäinen huusi ”You terroristi!” post game lobbyssa. Saatuani suunvuoron kysyin, ”Tiedätkö muita MAITA kuin tämän ”Terroristin” ja Yhdysvallat?”

Opiskelija kertoo tietävänsä. Opiskeleehan hän sentään paikallisessa lukiossa. Pyysin luettelemaan maita.
”…..Well, AFRICA and EUROPE…”

Olen vanhus Halo-maailmassa. Suuri osa Friend-listalla olevista pelaajakavereistani on puolet nuorempia kuin minä itse. Muutama muukin kolmekymppinen joukosta onneksi löytyy. Vanhempien pelaajien kanssa olemme joskus pohtineet, että miksi rakastettumme ei sitten houkuttele enemmän meitä iäkkäämpiä pelaajia? Olemme tulleet siihen tulokseen, että yksi syy siihen on levelin myötä peliin tuleva agressio, nopeus ja tilanteiden hektisyys. Uskon, että osa vanhemmista pelaajista haluaa pelata rauhallisempaan tahtiin. Rentoutua. Tuumien ja saalista varjossa vaanien.

Uskon myös, että osansa on peliseuralla. Matchmakingissa vastustajat ovat useimmiten amerikkalaisia ja melko nuoria. En pitänyt itseäni rasistisena ennen kuin aloitin Halon peluun 2005. Parissa vuodessa olen oppinut pitämään amerikkalaisia keskimäärin hyvin rasistisina, epäluuloisina ja tietämättöminä muun maailman asioista. Vain muutama prosentti vastustajistamme matchmakingissa on ns. mukavia ja järkeviä pelaajia. Uskallan tuhansien pelien kokemuksellani väittää, että valtaosa amerikkalaista pelaajista ei esim. siedä vieraita kulttuureja ja vieraan kielen puhumista ollenkaan, vaan vaatii esim. välittömästi vierasta kieltä puhuvia joko vaikenemaan tai puhumaan ”amerikkaa”.

Olen myös miettinyt, että johtuuko tämä rasismi osittain siitä, että Halo kenties viehättää koko asenteellaan enemmän aggressiivisia pelaajia kuin suvaitsevaisia? Tietysti osansa on pelaajien nuoruudella. Ikä tuo mukanaan kypsyyttä.

Olen puhunut Halon pelaamisesta monen Haloa ja muita Fps-pelejä pelanneiden aktiivisten livettäjien ja LG-käyttäjien kanssa. Monet Halosta taukoa pitäneet ovat kertoneet, että Halon pelaaminen on muutaman viikonkin tauon jälkeen monesti hieman vaikeaa. Olemme keskustelleet, että peli vaikuttaa liian nopealta kun on välillä ehtinyt tottua hitaampaan tempoon. Myös combojen käyttäminen unohtuu pelin tiimellyksessä taukojen myötä. Olen miettinyt, että tähän varmaan vaikuttaa se, että Halossa ärsykkeitä tulee niin nopeasti eri suunnista. Näiden ärsykkeiden käsittelemiseen menevä aika pitenee, mitä kauemmin olet niille altistumatta. Vastustajat re-spawnaavat, jolloin joudut koko ajan pitämään mielessä, että joku kiertää tällä hetkellä selustaasi. Hahmot liikkuvat moniin muihin peleihin verrattuna hyvin nopeasti ja ketterästi sekä esim. loikkaavat helposti eri korkeuseroille. Pelin erilaiset tapahtumat tapahtuvat kuin nopeutetusti jso sitä vertaa kärjistäen monien Fps-pelien ”Bullet-time”-tapaiseen staattisuuteen.

MLG vs Matchmaking
”Jätkät ei pelaa kuin Mätchmeikingii!”

Halo-skenen sisälläkin on arvojärjestys. Olen kuunnellut keskusteluja, joissa ilmenee kuinka osa Mlg:tä aktiivisesti pelaavista pitää matchmakingia ja sen pelaajia turhina. Onhan matchmaking on monella tavalla epäreilua esim. hostin edun vuoksi. Tästä huolimatta matchmakingissa on minulle oma viehätyksensä. Pelien löytäminen on helppoa, eikä vaadi pikaviestittelyä keskustelualueilla tai juurikaan turhaa odottelua. Parhaimmillaan matchmakingissa klaanillasi on vastassa kahdeksan ruotsalaista Halottajaa. Silloin ilmassa on jo suuren urheilujuhlan tuntua.

Monet pelimuodot ja jatkuvasti vaihtuvat mapit vaativat erilaisia strategioita ja muuttuvaa taktiikkaa. BTB Skirmishin rikkaus on minulle juuri se, että mukana on ajoneuvoja, joilla taitava ryhmä voi hyvin nopeasti kääntää pelin tilanteita edukseen.

Olen monesti kiihkeän matchmaking-pelin jälkeen monesti vähän kuohuksissani. Syke nousee väistämättä, kun kuulet vain rasistista nimittelyä ja vähättelyä pelin aikana. Silti nautin enemmän kilpailuhenkisestä matchmakingista kuin suomalaisten kavereiden kesken pelatuista customeista. Suomi-servulla nauretaan ja pidetään hauskaa. Ns. ”känniservut ™” ovat olleet joskus käsittämättömän hauskoja. Mutta tappiolla ei ole niin väliä jos se tapahtuu kavereiden kesken.

Matchmakingissa kertoa vastustajalle, mitä hänen rasistisesta ajattelustaan todella ajattelen. Voin soittaa vastustajille jopa rehellisesti turpaani, jos siltä tuntuu. Suomi-servulla en kehtaa pahoittaa kenenkään mieltä. Hauskaahan siellä pitää kaikilla olla. Tykätä ei tartte, toimeen pitää tulla.

Haloa syytetään monesti siinä olevan Ranking-numeron vuoksi huonoksi peliksi. On totta, että levelin tavoittelu on aiheuttanut valtavasti ongelmia huijaamisen ja modaamisen muodossa. Ilman leveleitä pelit toisaalta olisivat omalla tavallaan aivan yhtä kauheita. Riittää kun käy kokeilemassa muutaman pelin Team Training-pelimuotoa. Kun pelimuodossa ei ole leveleitä mitä menettää, tappiolla olevat vastustajat lopettavat hyvin nopeasti.

Halo-kulttuuri

Voiko neljä miljardia pelattua pelisessiota olla väärässä? Jotain taikaa Halossa on sanoivat sen halveeraajat mitä tahansa. Juuri missään muussa peleissä ei ole tällaista rikasta kulttuuria kuin Halossa. Halossa mestarit voivat tienata kymmeniä tuhansia dollareita turnauksista. MLG (vaikka en sitä pelaakaan), pelivideot ja hienosti koostetut montaget (Agu & Samuz!) ovat tuoneet Haloon valtavasti lisää syvyyttä ja jatkumoa. Tämä aspekti puuttuu miltei kaikista muista peleistä. Ilman tätä kulttuuria ja Bungien panostusta tuskin pelaisimme vieläkin tätä peliä. Aika näyttää kuka pelaa Call of Duty 3:a ja Gears of Waria vielä kahden vuoden jälkeen?

Minusta on hyvä myös muistaa, että Bungie on osaltaan auttanut edelleen pelin kehittämisessä tuottamalla päivityksiä ja uusia mappeja käyttöömme. Minusta on mieletöntä, että saamme vielä 2007 keväälläkin Haloon uusia mappeja 2,5 vuotta pelin julkaisun jälkeen. Mistä muusta peliyhteisöstä pidetään konsolipuolella näin hyvää huolta?

Arvostelijoiden kommentit: Poikkeuksellisen hyvää ja asiallista tekstiä konsolipelien kiistattomasta kuninkaasta. Aihetta käsitellään monelta taholta ja pelaajaläheisestä näkökulmasta. Tekstiä on myös kiinnostava lukea.

Heitingan kuumeinen huokaus (ei nimeä alkuperäisellä runolla).
Kirjoittaja: Heitinga

Minulle kuuluisi tämä Beta-testi,
se olisi minulle mahtava kesti.
Joten päästäkää minut testiin,
tähän kuumaan ja hikiseen pestiin.
Halon pelaaminen olisi ihan kiva,
paranisi kummasti olotila.
Olonin on kumma ja kolkko,
piristäisi tämä Halo voitto.
Mitä te enää mietitte paikkahan on jo käytännössä minun,
jos paikkaa en saa nostan päälleni valkoisen lipun.
Mutta luovuttaa ei saa vaan täytyy yrittää,
sillä tämän paikanhan minä kumminkin saan,
joten säälikää minua ja paikka suokaa,
sillä minä täällä jo kuumeisena huokaan.

Arvostelijoiden kommentit: Erittäin oivaltava ja nauruntyrskähdyksiä aiheuttava runo. Vaikka riimit ovat sitä samaa jatkuvasti, niin niitä käytetään oivallisesti ja sanavalinnat ovat hilpeyttä aiheuttavia.

Master chief ja traaginen yö
Kirjoittaja: Exent

Eräänä sähkön katkuisena iltana, pimeässä metsässä, Master chief oli suorittamassa erätaitomerkkiä ansioluetteloonsa. Lopulta hän oli ajellut maasturillaan 10km ympyrää, päätti Master chief pistää pystyyn leirin. Master chief sai pystytettyä neon oranssin telttansa ja nuotionkin hän sytytti jonka lieskat ylsivät kymmeniin metreihin. Yhtäkkiä kuului pensaasta rapinaa.

Master chief veti taskustaan linkkarin, ja otti siitä esiin viidakkoveitsen. Yhdellä huitaisulla hän sai puskan nurin ja myös viattoman kaniinin joka söi puskassa porkkanaa. Master chief oli helpottunut, koska pensaassa olikin kaniini eikä ilkeää vihollista, mutta kuinka kävikään. Master chiefin takaa kuului ähellystä ja kaksi kumista kättä tarttui Master chiefin kypärään.
Hetken kuluttua kypärä oli irti ja karvaiseksi mies henkilöksi osoittautunut mies maassa. Master chief ihmetteli mikä kumma sai karvaisen miehen tajuttomaksi.

Master chief käveli autolleen ja kumartui sivupeilin lähelle siistiäkseen tukkaansa.
Mutta kuinkas kävikään, Master chief näki peilistä Chuck Norrisin, Halko universumin pelätyimmän karvarinnan! Sekunnin sadasosassa Master chief, joka osoittautui Chuck Norrikseksi, oli tajuttomana maassa, mutta kuinkas taas kävikään. Tuhansia kaniineja piiritti Master chiefin ja vei hänet kanilandiaan tuomittavaksi viattoman kaniinin murhasta.

Kuinka Master chief selviää tästä tilanteesta? Pelastaako karvainen rinta hänet?

Arvostelijoiden kommentit: Naurussa oli pitelemistä. Aitoa gonzoa.

Skysoul Halo 3 beta-kilpailu
Kirjoittaja: Skysoul

klo 11.55, joulukuun 24, 2550 ( Maan aikaa)/
Pelikaani Alfa- 023:n kyydissä, matkalla kohti Hopearannikkoa,
Planeetta Epsilon Indi 3

”Laskeutumiseen viisi minuuttia! Valmistautukaa kovaan vastarintaan!” Vaikka Spartan- 104, Fred tiesi tiiminsä olevan valmiina laskeutumiseen, hän myös tiesi ,että tämä tehtävä tulisi olemaan heidän tähänastisista tehtävistä vaikein. Kaksi päivää sitten Covenantin joukot olivat hyökänneet tähän järjestelmään ja piirittäneet kolmannen planeetan. Covenantin alukset olivat juuri valmistautuneet planeetan lasittamiseen kun YKAJ (Yhdistyneitten Kansakuntien Avaruus Jaosto) oli lähettänyt kaikki lähiaurinkokuntien alukset välittömästi vastahyökkäykseen. YKAJ oli menettänyt kaksikymmentä alusta taistellessaan Covenantin seitsemää risteilijää vastaan, mutta he olivat voittaneet. Tai siltä se näytti. Kun murhanhimoiset avaruusoliot ymmärsivät, etteivät ne pystyisi lasittamaan planeettaa, ne lähettivät tuhansia sotilaitaan tuhoamaan kaiken elävän planeetalta. Kymmenen tuntia myöhemmin YKAJ lähetti omat joukkonsa perään. Ilmeisesti LTP piti planeettaa jostain syystä tärkeänä. Fred mietti miksi Laivaston Tiedustelupalvelu piti Epsilon Indi 3:a niin tärkeänä, miksi kaksikymmentä alusta oli uhrattu sen pelastamiseksi, mikseivät heidän aluksensa vain pommittaneet Covenantin joukkoja atomeiksi? Planeetta sijaitsi YKAJ:n hallitseman avaruuden rajalla ja oli kaukana muista tärkeistä planeetoista. Kymmenet muut maailmat jäivät ilman suojaa, kun niiden aluksia vedettiin planeetan suojaksi.

Fred karkoitti ajatuksen mielestään ja keskittyi tiiminsä sen hetkiseen tehtävään. Tykistö ja ilmavoimat aloittaisivat pommituksen minuutin päästä, jonka jälkeen tavallinen jalkaväki aloittaisi maihinnousun ja vetäisi vihollisen huomion itseensä. Tällä välin kaksi Spartan-tiimiä iskisi vihollisjoukkojen läpi ja tunkeutuisi vihollisen piirittämään Hopeavuoren armeijatukikohtaan. Fred oli punaisen tiimin johdossa, hänen tiimiinsä kuuluivat Spartanit Grace- 093, Li- 008 ja Joshua- 029. He menisivät tukikohtaan ensimmäiseksi, etsisivät kaikki siellä olevat siviilit ja sotilaat ja saattaisivat heidät pois tukikohdasta. Komentaja oli painottanut heidän osuuttaan erittäin tärkeänä. Vihreä tiimi, jota johti Kelly- 087, asettaisi tällä välin Havoc- ydinräjähteen tukikohdan sisälle. Tämän jälkeen he poistuisivat nopeasti ennen kuin heistä tulisi Covenantin joukkojen kanssa pienen auringon keskus.

Pitkämiekka- hävittäjiä pyyhälsi heidän ylitseen. Edessäpäin Fred näki Hopearannikon ja ymmärsi viimein sen nimen tarkoituksen, rannikko kimalsi hopeisena auringonpaisteessa ikään kuin se olisi todella ollut hopeasta tehty. Vuosituhansien saatossa läheisen vuoren hopeanvärisestä kivestä oli murentunut hiekkaa, joka oli värjännyt rannikon ja meren hopeiseksi, se oli todellakin kaunis näky. Ikävä kyllä nyt hopeisen kimalteen seasta näkyi Covenantin joukkoja, pieniä Gruntteja ja shakaaleita. Shakaalien energiakilvet näkyivät kauas ja niitä oli tuhansia. Kookkaampia eliittejäkin oli useita satoja. Fredin kävi sääliksi niitä sotilaita, jotka joutuisivat tuohon helvettiin. Mutta se ei ollut hänen tehtävänsä, hänen tehtävänsä oli pitää tiiminsä hengissä ja suorittaa tehtävänsä.
” Minuutti laskeutumiseen!” Grace karjaisi hänen viereltään. He pyyhälsivät rannikon yli avaruusolioiden janotessa heidän vertaan noin kaksisataa metriä heidän alapuolellaan. Fred etsi sopivaa laskeutumispaikkaa, mutta vihollisia oli kaikkialla heidän alapuolellaan. Sitten Fred huomasi aukon vihollisaallossa, jonkinlainen varikko, jossa oli Covenantin Aave-tankkeja ja ainoastaan muutama sata Grunttia niitä vartioimassa. Helppo homma. Fred oli juuri sanomassa Gracille löytäneensä paikan, kun Covenantin ilmatorjuntatykin tykin ammus osui heidän vasempaan siipeensä ja he alkoivat syöksyä. Pelikaanin pohja törmäsi kallioon, kimposi siitä, ja syöksyi metsikköön. Seuraavaksi Fred näki vain pimeyttä.

”Fred! Fred! Jaloillesi sotilas!” Gracin ääni kaikui Fredin päässä, hän maistoi verta suussaan. ”Tilanneraportti!” Hän karjaisi. ”Koko tiimi on kunnossa paria mustelmaa lukuun ottamatta, aseista ja varusteista suurin osa on ehjänä. Ei vihollishavaintoja.” Grace sanoi. Fred tiesi, että jos vihollisia ei ollut vielä näkynyt, pian niitä olisi täällä satoja. ”Kerätkää aseita ja ammuksia, Joshua ota nuo Jackhammerit, Li, sinä pidät huolta räjähteistämme, Grace ota yhteys vihreään tiimiin ja tarkista heidän tilanteensa! Poistumme täältä 30 sekunnin kuluttua!” Spartanien varmistusvalot välähtivät vihreinä Fredin kypärän visiirissä ja he syöksähtivät toimiinsa. Fred otti maasta MA5B- hyökkäyskiväärin ja lähitaistelua varten M90 haulikon, hän tarkisti myös M6D-pistoolinsa olevan kunnossa.” Vihreä tiimi on laskeutunut ja on kohdannut vahvaa vastarintaa, mutta Kelly sanoo heidän pärjäävän.” Grace sanoi. Siksi siis he eivät olleet kohdanneet vastarintaa, viholliset olivat varmaan otaksuneet heidän kuolleen törmäyksessä ja keskittyneet toiseen tiimiin ja maihinnousuun. ”Hyvä.” Fred ajatteli, ” se tekee meidän soluttautumisestamme helpompaa.” ”Kaikki valmista.” Li sanoi. Fred nyökkäsi. ”Liikkukaa kahdenkymmenen metrin päässä toisistanne, radiohiljaisuus.” Hän sanoi. Varmistusvalot välähtivät jälleen vihreinä ja he lähtivät kohti vuorenjuureen kaiverrettua tukikohtaa.

Tiimi oli matkannut kolme neljäsosaa matkastaan kun he kohtasivat ensimmäisen partion. He olivat melkein kävelleet partiota päin, kun Li oli huomannut shakaalin energiasuojan kimalluksen. Onneksi heidän MJOLNIR- haarniskansa sulautuivat täydellisesti aluskasvillisuuteen ja he pysyivät huomaamattomina. Vihollispartio käveli ohi, shakaalit nuuskivat ilmaa ja näyttivät siltä kuin ne olisivat huomanneet jotakin. Spartanit kohottivat aseensa valmiina ampumaan, mutta sitten partio jatkoi matkaansa, olioilla oli ilmeisesti kiire jonnekin. Niin paljon kun Fred inhosikin viholliselta piiloutumista, heidän oli pakko pysyä huomaamattomina, mikäli he halusivat joskus päästä tukikohdan sisälle. He kohtasivat vielä kuusi muuta partiota, mutta onnistuivat pysymään huomaamattomina. Lopulta tiimi saavutti vuorenjuuren. Maasto oli palanut pommituksen jäljiltä ja kaikkialla oli romumetallia ja palaneita ruumiita. Onneksi maihinnousu oli vetänyt vihollisen huomion toisaalle tai muutoin paikalla olisi ollut paljon enemmän vihollistoimintaa. Fred pystyi kuulemaan kaukana rannikolla olevien räjähdysten äänet.

”Luukun pitäisi olla täällä jossain.” Fred sanoi. ”Hajaantukaa etsimään”. He olivat saaneet linnoituksen vanhat kartat tehtävänannossa. Tutkittuaan karttoja hetken aikaa Kelly oli huomannut pienen tuuletuskanavan vuorenjuuressa. Se olisi heidän sisäänkäyntinsä. Kahden minuutin etsinnän jälkeen Li löysi luukun ja he kiipesivät sisään. He ryömivät kanavan päähän ja tiputtautuivat käytävään. ”Punainen kolme sinä menet edellä, Punainen kaksi, vahdi selkäämme, liikkeelle.” Joshua asettui eteen ja Grace taakse. Li ja Fred kulkivat rinnakkain. Heidän piti saavuttaa kompleksin komentokeskus, jonne selviytyneet ihmiset olivat kerääntyneet. Käytävien lattioilla oli ihmisten, grunttien, shakaalien ja eliittien ruumiita, ne olivat tuoreita. Fred alkoi pelätä että he löytäisivät selviytyjien sijasta vihollisia juhlimassa voittoaan. Luulo osoittautui pian vääräksi, kun he löysivät komentohuonetta edeltävän salin, johon oli kerääntynyt noin kolmekymmentä eliittiä ja vielä enemmän gruntteja. Ne yrittivät murtaa komentohuoneen valtavia kaksoisovia. ”Vihreän tiimin tilanne?” Fred kysyi. Grace otti yhteyden toisiin spartaneihin. ”He asentavat juuri HAVOC:ia” Grace vastasi. ”Perkele!” Fred kirosi mielessään. Gruntit olisivat helppoja hoitaa, mutta kolmekymmentä eliittiä oli heillekin kova vastus, he tarvitsivat toisen tiimin apua. Ellei… ”Joshua anna se toinen Jackhammeri. Valmistautukaa hyökkäämään.”. Hän sanoi. Varmistusvalot välähtivät vihreinä. He ottivat asemansa.

Fred ja Joshua kohottivat raketinlaukaisimensa juuri kun yksi eliiteistä kääntyi ympäri, katsoi heitä yllättyneenä muutaman sekunnin, kunnes se karjaisi raivosta. ”Tulta, tulta!” Fred karjaisi. Jackhammerit päästivät ohjuksensa lentoon ja toinen niistä osui karjuvan eliitin rintaan räjäyttäen sen pirstaleiksi, samalla käräyttäen lähellä olevien eliittien suojat ja sytyttäen grunttien metaanipakkauksia liekkeihin. Toinen ohjus osui oven vieressä oleviin eliitteihin tappaen niistä kaksi. Seuraavat raketit osuivat samaan joukkoon tappaen loput kymmenen. Neljä hyvin heitettyä kranaattia tappoivat lisää eliittejä ja gruntteja. Gruntit yrittivät juosta paniikissa pakoon, mutta spartanit ampuivat ne nopeasti. Kaksikymmentäneljä eliittiä maassa, kuusi jäljellä. Spartanit syöksyivät hyökkäykseen kuten myös eliitit. Li onnistui kaatamaan yhden eliitin ja repäisemään plasmakranaatin sen kädestä. Li iski sen suoraan eliitin naamaan ja hyppäsi pois. Eliitti kiemurteli hetken kauhuissaan, kunnes kranaatti räjähti vieden eliitin ja sen vieressä seisovan eliitin suojat mukanaan. Grace ja Li avasivat tulen suojansa menettänyttä eliittiä kohti ja tummansininen veri roiskahti. eliitti kaatui kuolleena. Tällä välin Joshua oli joutunut käsirysyyn kahden eliitin kanssa. Grace ja Li syöksyivät apuun. Silloin kaksi muuta eliittiä ryntäsi suojistaan yksin jäänyttä Frediä kohti. Molemmat eliitit sytyttivät energiamiekkansa ja karjaisivat sotahuutonsa. Fred tiputti kiväärinsä ja otti haulikkonsa esiin. Toinen eliiteistä oli malttamaton ja iski ennalta arvattavasti iskun ylhäältä alas yrittäen halkaista hänet kahtia. Fred väisti ja tunki haulikon piipun eliitin leukaan. Fred painoi liipaisinta ja eliitin pää räjähti veriroiskeen kera. Toinen eliitti oli kuitenkin viisaampi ja ennen kuin Fred ehti kunnolla kääntyä kohdatakseen tämän, se sivalsi hänen haulikkonsa kahtia. Fred heitti haulikon maahan ja iski eliittiä nopeasti rintaan ja naamaan. Eliitti horjahti ja Fred käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi vielä muutaman iskun heikentäen eliitin suojia, mutta juuri kun hän otti askeleen taakse ottaakseen pistoolinsa esiin viimeistelläkseen eliitin, se syöksyi hänen päälleen. Fred kaatui maahan eliitin kanssa. Eliitti kohotti miekkansa pistääkseen sen Fredin kypärän läpi, mutta Fred potkaisi eliittiä kylkeen saaden sen horjahtamaan. Fred veti pistoolin kotelostaan ja juuri kun eliitti kohotti jälleen miekkansa karjuen raivosta ja tuskasta, Fred tunki pistoolin eliitin mahaa vasten ja ampui. Ensimmäinen laukaus vei eliitin suojat mukanaan, sitten hän laukoi uudestaan ja uudestaan kunnes eliitti tuupertui. Miekka sammui automaattisesti ja sen kahva kolahti Fredin kypärään. Hän työnsi ruhon pois päältään ja nousi seisomaan etsien kohteita. Ainoastaan hänen tiiminsä seisoi enää, paitsi Li, jonka polvi oli mustunut ja osa panssarista oli sulanut pois. ”Plasmakivääri.” Hän sanoi. ”Pirulainen sai onnekkaan osuman.” ”Nostakaa hänet ylös” Fred sanoi. ”Kerätkää kuolleilta aseita. Saatamme tarvita niitä.” Fred katsoi maassa savuavaa haulikkoaan ja oli kiitollinen, että hän oli menettänyt mieluummin sen kuin kummatkin kätensä. Hän otti maasta eliitin energiamiekan ja käynnisti sen. Plasma välähti muodostaen kaksiteräisen miekan. Fred sammutti miekan ja laittoi sen varustevyöhönsä. Hän käveli jykeville kaksoisoville ja avasi radiolinkin komentohuoneeseen.” Täällä on punaisen tiimin johtaja Spartan- 104, voitte avata ovet. Olemme putsanneet huoneen. Tunnussana on OSIRIS.” Kymmenen sekuntia vierähti, kunnes ovet aukenivat hitaasti. ”Tulkaa sisään hitaasti.” huusi ääni pimeästä huoneesta, josta ei erottunut kuin monitoriruutuja. Spartanit kävelivät hitaasti sisään, Li nojaten Joshuaan. Fred tunsi useiden aseiden osoittavan heitä kohti. ”Valot!” Karjaisi sama ääni. Spartanit näkivät noin kuudenkymmenen ihmisen olevan huoneessa. Siviilejä, sotilaita, kaikki olivat haavoittuneita tai väsyneitä. Yksi ihmetytti Frediä erityisesti. ”Huomio! Amiraali paikalla!” Kaikki Spartanit tekivät kunniaa. Selviytyneitä teko ihmetytti. Amiraali Sir Terrance Hoodia ele näytti lähinnä huvittavan.” Lepo, ja luojan kiitos, että tulitte.” Amiraali sanoi. ” Kiitos herra amiraali, mutta saanko kysyä mitä te teette täällä?” Fred vastasi. Yleensä maan puolustusta johtavaa amiraalia ei kohdannut näin lähellä etulinjaa. ”Olimme tulleet noutamaan tätä siirtääksemme sen Reach:lle” Amiraali vastasi ja taputti pientä kanisteria, jossa luki NOVA. Reach oli YKAJ:n suurin tukikohta maan lisäksi. ”Sitten nuo Covenantin paskiaiset saapuivat ja helvetti repesi. Vetäydyimme tähän bunkkeriin, kun maahyökkäys alkoi. Olemme siitä asti odottaneet ratsuväkeä ja jos saan sanoa, saavuitte kreivin aikaan.” Fred huomasi vasta nyt että siviilit olivat kaikki tiedemiehiä. Ilmeisesti NOVA oli jonkinlainen uusi keksintö, josta olisi apua sodassa. Siksi siis LTP oli halunnut pelastaa planeetan. He halusivat pelastaa keksinnöt ja jos se ei onnistuisi heidän tulisi tuhota ne, ettei vihollinen saisi niitä. Sen takia HAVOC oli täytynyt tuoda tukikohtaan asti. LTP halusi varmistaa, ettei tukikohdasta jäisi kiveä kiven päälle. ”Herra amiraali, meidän täytyy poistua täältä pian, tukikohtaan on tuotu HAVOC-räjähde.” Amiraalin ilme muuttui huolestuneeksi. ”Kuinka paljon meillä on aikaa? ” Hän kysyi. Juuri kun Fred oli vastaamassa kuului ovelta ääni ”20 minuuttia ja 32 sekuntia” Spartanit kääntyivät ympäri valmiina ampumaan, mutta helpottuivat kun huomasivat, että vihreä tiimi oli saavuttanut heidät. Kelly, Anton,Malcom ja Vinh seisoivat ovensuussa aseet olalla. Heidän haarniskansa olivat mustuneet ja ne olivat lommolla. Hekin tekivät kunniaa amiraalille. ”Vai niin, noh, sitten meidän täytynee pitää kiirettä, vai mitä?” Amiraali vastasi. ”Kyllä, herra amiraali”vastasi Fred. ”Vinh, Grace ja Malcom. kantakaa nuo pakkaukset, Anton varmista, että uloskäynti on puhdas, Kelly varmista selusta, Li ja Grace, suojelkaa amiraalia.” Spartanit syöksyivät toimiinsa. Kelly teki perinteisen Spartan tervehdyksen, hän vei kaksi sormea visiirinsä edestä. Fred teki samanlaisen tervehdyksen. Hän ja Kelly kuuluivat kumpikin itse asiassa siniseen ryhmään, mutta tiimi oli täytynyt hajottaa koska toista puolta tiimistä tarvittiin toisaalla. Kahden minuutin päästä Spartanit ja henkiin jääneet juoksivat käytäviä pitkin uloskäynnille. Grace oli ilmoittanut johdolle että he olivat valmiina noudettavaksi. Nouto saapuisi pian. Fred vaan toivoi, että he olisivat kyydissä ennen kuin HAVOC veisi vuoren mennessään. He pääsivät ulko-ovelle asti ilman ongelmia. Sitten ilmeni iso ongelma, oven päälle oli romahtanut useita tonneja kiveä, paenneet ihmiset olivat yrittäneet hidastaa vihollisia romahduttamalla sisäänkäynnin. Fred huolestui, he eivät voineet käyttää tuuletuskanavaa, koska laitteet eivät mahtuneet sinne. Sitten Li otti esiin neljä LOTUS- tankintuhoajamiinaa. Yksi sellainen pystyi tuhoamaan tankin, ikään kuin se ei olisi ollut enempää kuin säilykepurkki. Neljässä oli enemmän kuin tarpeeksi voimaa tuhoamaan pienen osan vuoren rinteestä. Miinojen virittämiseen meni minuutti. Valtava räjähdys repi vuorenrinteen pirstaleiksi. Selviytyneet ryntäsivät kuolleitten vihollisten ja kivien läpi juosten henkensä edestä, mutta nyt viholliset olivat palanneet vuorenrinteelle ja niitä oli tuhansia. Selviytyneet juoksivat, kun gruntit, shakaalit ja eliitit rynnistivät heidän perässään. Kymmeniä selviytyjiä kaatui plasma-ammusten osuessa heidän selkiinsä. Ne, jotka eivät kuolleet ammuksiin, revittiin kappaleiksi. Spartanit ampuivat kivääreistään kaikki ammukset vihollisjoukkoon, sitten he alkoivat tulittaa pistoolella ja jackhammereillä. Fred johti etujoukkoa , kun metsästä rynnisti kaksi kommandoeliittiä. Ne kohottivat plasmakiväärinsä heitä kohti, mutta Anton oli nopeampi, hän laukaisi jackhammerinsa ja toinen eliitti katosi tulipalloon, toinen kuitenkin ampui Antonia kylkeen, joka parkaisi tuskasta. Fred syöksyi puolustamaan Antonia ja sivalsi eliitin kahtia plasmamiekallaan, mutta kun hän katsoi taakseen, hän näki tuhansia ja tuhansia vihollisia lähestymässä heidän jäljellejääneitä joukkojaan. Fred alkoi jo luopua toivosta, kun heidän kuljetuksensa saapui. Kymmenen pelikaania syöksyi paikalle tulittaen Covenantin joukkoja. Kolme pelikaania suojasi, kun muut keräsivät selviytyneet kyytiinsä. Ohjukset ja 50 kaliiperin tykit sahasivat gruntteja, shakaaleita ja eliittejä kahtia. Spartanit suojasivat muita näiden noustessa aluksiin, kunnes he itsekin nousivat niihin. Ennen kuin he olivat ehtineet nousta kolmeakymmentä metriä korkeammalle, yksi suojaavista pelikaaneista ammuttiin alas. Sen pilotti halusi viedä muutaman vihollisen mukanaan ja syöksyi päin erästä vihollisrypästä. Pelikaanit kaasuttivat pois paikalta. Fred katsoi ajastintaan, 12 sekuntia räjähdykseen. Spartanit katsoivat, kun vuori lakkasi olemasta ja paineaalto kaatoi lähellä olevan metsän ja kiehautti Hopearannan vedet. Samalla se pyyhkäisi noin 20 000 Covenantin sotilasta pois. Fred istahti pelikaanin istuimelle ja katsoi vieressään olevaa laatikkoa, jossa oli pieniä kranaatinkokoisia kanistereita. Laatikossa luki LSE: Liikuteltava suojaemitteri. Fred pohti kuinka monta henkeä mahdettaisiin pelastaa näillä laitteilla. Toivottavasti monia, etteivät tänään kuolleiden sotilaiden henget menneet hukkaan.

Joulukuun 25, 2550/ Lääkintäalus Toivokkaan kyydissä, Epsilon Indi 3:n kiertoradalla

Kahdeksalle spartanille oli varattu kokonainen osasto joka oli tarkoitettu kolmellekymmenelle, Amiraali oli halunnut osoittaa kiitollisuuttaan heille. Li:n polvi oli sulanut ja se oli korvattava proteesilla, Antonin kylkipanssari oli heijastanut suurimman osan plasma-ammuksen voimasta, joten hänelle täytyi vain kloonata uudet kylkilihakset, mutta muuten hän oli kunnossa. Muilla oli vain mustelmia ja ruhjeita. Spartanit keskustelivat juuri edellisen päivän tapahtumista, kun Amiraali käveli sisään.” Huomio! Amiraali kannella!” Fred karjaisi. Kaikki spartanit tekivät kunniaa. ”Lepo.” Amiraali sanoi. ”Puhun lyhyesti, ensinnäkin haluan kiittää teitä vielä kerran. Teitte helvetinmoisen työn. Lisäksi minua on pyydetty muistuttamaan teitä, että kaikki mitä olette nähneet tai kuulleet edellisen tehtävän aikana on huippusalaista, ettekä tule puhumaan siitä kenenkään, edes tiiminne kanssa. Ymmärrättekö?” ”Kyllä, herra amiraali!” Spartanit vastasivat yhteen ääneen. ”Hyvä, siinä kaikki.” Amiraali sanoi. ” Ai niin, spartanien 104 ja 087 on määrä raportoida hangaariin kahdenkymmenen minuutin päästä, teidät siirretään toiseen alukseen ja yhdistetään tiiminne kanssa uutta tehtävää varten.”. ”Kyllä herra amiraali.” vastasivat Kelly ja Fred yhteen ääneen. Amiraali teki kunniaa, kääntyi ja käveli pois. ” Hitto soikoon” Kelly sanoi. ” Mitä?” kysyi Grace. ” Nuo kaksi onnenpekkaa saavat olla sairaalassa kaksi viikkoa lepäilemässä.” Sanoi Kelly. Li virnisti. ” Mekö olemme onnenpekkoja? Tehän pääsette takaisin hauskanpitoon.” Hän sanoi. Fred hymyili ja sanoi: ”Tuskinpa siitä mitään piknikkiä tulee. Mennään Kelly.” Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Kelly ja Fred nousivat pelikaaniin täydessä MJOLNIR-haarniskassa. Heillä oli uusi tehtävä edessä.

Arvostelijoiden kommentit: Huomaa, että Halo-kirjat on luettu ja opittu. Kirjoitus vangitsee tunnelman erinomaisesti ja on fanfictionia parhaimmillaan.

Uuden päivän sarastus
Kirjoittaja: NightSavior

Kuiva, epätoivoa huokuva tuuli puhaltaa autioituneen taistelutantereen yli.
Tantereen, jonka harmaa, taistelun arpeuttama maa jatkuu silmänkantamattomiin. Näkyvillä on vain hajonnutta kalustoa ja ruumiita – niin covenantien kuin ihmistenkin. Itse taistelu on tauonnut vasta pari tuntia sitten, mutta silti elonmerkkejä ei näy. Vain kyljelleen kaatuneen Warthog-panssariajoneuvon lähes irronnut rengas heiluu tuulessa. Samaisen Warthogin luona liikkuu kuitenkin jotain muutakin… Yksinäinen sotilas nostaa päätään hiekasta.

Turvallinen ja mukava pimeys Michaelin ympäriltä haihtuu tajun palatessa. Mukava olo korvaantuu korvien soinnilla ja silmien kirvelyllä. Vähitellen hän tajuaa myös äskeisten unien kodista olleen unta. Silmien avaaminenkaan ei onnistu, koska tuuli puhaltaa niihin koko ajan hiekkaa ja roskaa, jonka peitossa myös Michael on. Lähellä näkyy kuitenkin hämärästi tuulensuoja, mutta siirtyminen sinne tuottaa ongelmia. Michaelin jokainen lihas tuntuu olevan tulessa, eikä hiekan alta kaivautuminen tunnu onnistuvan. Ikuiduudelta tuntuneen ajan jälkeen sotilas saa kuitenkin kerättyä tarpeeksi voimaa raahautuakseen kaatuneen ajoneuvon taakse.
Michael nojaa itsensä Warthogin pohjaa vasten ja avaa silmänsä. Niitä kirvelee edelleen, mutta lohduton näky saa ne pysymään auki. Ympäristön tarkastelu ei kuitenkaan paranna kuvaa tilanteesta – koko maailma näyttää kuolleelta. Michael huokaa ja laskee päänsä rintaa vasten. Taistelun karkaisemat vuodet ja kova ODST-koulutus kuintekin estävät sotilasta vaipumasta epätoivoon – monet ovat kuolleet pelkästään siihen. Michael koettelee raajojansa, ja vaikka niihin sattuu ne tuntuvat olevan vain ruhjeilla. Hitaasti Michael nousee, tukien itseään autoon, samalla kun lähes irtonainen rengas irtoaa lopullisesti ja tippuu jysähtäen lähelle maahan. Suojaten silmiään ankaralta tuulelta, joka on kuitenkin jo rauhoittumassa, hän kiertää auton toiselle puolelle. Sotilasta ei yllätä, että radio on
mykkä, mutta autosta löytyy kuitenki rynnäkkökivääri. Myös ensiapupakkaus tarttuu mukaan, kun Michael lähtee laahustamaan lähellä olevan Scorpion-tankin luo.

Päästyään tankin luo Michaelin lihakset ovat jo vetreytyneet, mutta pistävä
kipu selässä enteilee sisäisiä vammoja. Sotilas tietää, että hänen tulisi
päästä hoitoon mahdollisimman pian. Yksin se on tosin vaikeaa. Tankilta ei
kuitenkaan löydy muita selviytyjiä, mitä Michael toisaalta osasi
odottaakkin. Vain tankin irronneen tykkitornin alta pilkistävä murskaantunut
ruumis kertoo lohdutonta tarinaansa. Tuulen suunnasta kuuluvat äänet valpastuttavat kokeneen sotilaan. Ase suunnattuna äänen suuntaan ja silmät sirrillään, Michael näkee muutamia hahmoja liikkumassa romulta toiselle. Tuulen ja hiekkapölyn takia hahmoista tai äänistä ei kuitenkaan voi vielä saada selvää. Tankin suojassa Michael siirtyy tykkitornin taakse, josta on paras näkyvyys lähestyviin hahmoihin, siten ettei hän itse tule nähdyksi. Tietoisesti hän pitää katseensa pois vieressä olevasta groteskista ruumiista, vaikka sillä voisikin olla
hyödyllisiä varusteita.

Käytyään toisella täysin tuhoutuneella tankilla, hahmot, joita nyt näkee olevan kolme, tosiaan lähtevät tulemaan Michaelia kohti. Katsottuaan hetken aseen tähtäyslinjaa pitkin Michael näkee hahmojen olevan ihmissotilaita. Ensimmäinen heistä kulkee ase valppaana, selvästi liikettä ja elonmerkkejä etsien. Jäljessä tulevat nojaavat toisiinsa ja toinen on selvästi satuttanut jalkansa pahasti. Michael laskee aseensa ja nousee ylös toiveikkaana.
– Hei te siellä! Onko näkynyt paljon selviytyjiä? hän huikkaa unohtaen
valppauden ja järjen nousevan toivon puuskassa.
Samassa vieressä olevan covenantien Wraith-tankin suojista syöksyy Elite-soturi Michaelia kohti. Syöksy jää kuitenkin lyhyeksi, koska se on menettänyt toisen jalkansa. Michael pyörähtää nopeasti pois päin, samalla nostaen tottuneesti aseen olalle ja ampuen Eliteä. Lyhyt sarja läpäisee helposti suojattoman vihollisen kallon ja Elite rojahtaa elottomana maahan. Kauempana olevat soturit tähtäävät myös vihollista kohti, mutta eivät ehdi ampua ennen Michaelia. Tilanne on nopeasti ohi ja Michaelin laskiessa aseensa etumaisena ollut sotilas juoksee hänen luokseen.
– Herra kersantti! Teillä oli helvetinmoinen tuuri. Se olisi repinyt teidät
palasiksi, jos sillä olisi ollut vielä jalka, tämä huudahtaa saapuesssaan
Michaelin ja covenant-ruumiin luo.
Michael lukee sotilaan rinnasta tämän nimeksi sotamies Andersonin.
– Ovatko he loukkaantuneet pahasti? hän kysyy ja osoittaa kahta muuta jotka
ovat siirtyneet odottamaan kauempana ylösalaisin olevan Warthogin luo.
– Kersantti Jacksonin jalka on melko pahassa kunnossa, emmekä olleet vielä
löytäneet ensiapupakkauksia. Sotamies Kelvin ja minä olemme kuitenkin
kunnossa, lukuunottamatta ruhjeita, raportoi sotamies Anderson, ja
nähdessään Michaelin ottaman pakkauksen lähtee jo kiireellä toisia kohti.
Michaelin ja Andersonin sapuessa ylöalaisin olevalla ajoneuvolle kersantti
Jackson on jo menettänyt tajuntansa. Michael aukaisee ensiapupakkauksen ja
tutkii toisen kerstantin jalkaa.
– Hänet on saatava hoitoon. Hän ei kestä enää pitkään edes täytetyllä
jalalla, vaikka se antaa ehkä aikaa, Michael toteaa ja täyttää jalassa
ammottavan reiän biovaahdolla. Hän on nähnyt ennenkin covenantien
”piikkiaseiden” aiheuttamia vammoja – eikä tämä ole edes pahimmasta päästä,
vaikka vakava onkin.
– Herra kersantti! Tämä auto näyttäisi olevan ajokunnossa. Siitä vain pitäisi vaihtaa tuo yksi rengas… ja kääntää se oikein päin tietenkin, sanoo sotamies joka toi kersantti Jacksonin Warthogille.
– Katsotaan nyt ensin, että se toimii kuitenkin, Michael toteaa arvioiden mustunutta ja taistelun naarmuttamaa, mutta muuten ehjännäköistä ajoneuvoa.
Sotilaat siirtävät tajutonta kersanttia hieman kauemmas ja tarttuvat Warthogin reunasta kiinni. Vaikka sen pitäisi kolmen raavaan sotilaan voimin kääntyä kohtuullisen helposti, on yöllinen taistelu ja rasitus syönyt voimia. Hetken kampeamisen jälkeen raskas panssariajoneuvo kuitenkin kääntyy ympäri ja tyydyttävästi jysähäten paljastaa vain vähän vahingoittuneen yläpuolen. Warthogiin asennettu konekivääri on kuitenkin vääntynyt toimintakelvottomaksi, mutta eräs toinen asia kiinnitä sotilaiden huomion paljon tehokkaammin.
Oikeinpäin käännetyn ajoneuvon alta paljastuu myös sotilas. Se ei kuitenkaan ole tavallinen sotilas. Sillä on päällään haarniska, joka on joskus ollut vihreä, mutta on nyt jo tummumien ja naarmujen peitossa. Juuri esiin tuleva aurinko heijastuu haarniskaan puetun sotilaan kullanvärisestä visiiristä, samalla kun kersantti Jackson yskii tajuttomana. Yskintä ei kuitenkaan enää käännä sotilaiden huomiota toivottomasta näystä.
Selällään makaava Spartan ei osoita minkäänlaisia elonmerkkejä…

Arvostelijoiden kommentit: Viimeiseksi palkinnonsaajaksi valittiin NightSaviorin kirjoitus, joka onnistuu kuvaamaan pienen pätkän tarinaa mukaansatempaavasti.

———————
KUNNIAMAININTA:
———————

Lisäksi jaamme kunniamaininnan yhdelle kirjoitukselle, jonka lähetti jo ensimmäisenä palkittu Bootsman. Tämä kirjoitus edusti myös erittäin laadukasta fanfictionia.

The Icarus-incident
Kirjoittaja: Bootsman

Jones makasi kukkapellolla ja haisteli lämmintä kesäilmaa. Tuuli puhalsi
lempeästi hänen kasvoilleen ja niityn tuulessa heiluvat kukkaset soivat
kaunista suhinaa hänen korvilleen. Maailmassa ei mikään ollut vikana. Jones
avasi silmänsä ja näki kuinka pysäyttämätön teräslaatta tippui häntä kohti
ja läimähti hänen päällensä voimalla. Ei kestänyt kauaa tajuta, että
äskeinen oli ollut unta. Se ei ollut teräslaatta joka tippui, vaan Jones,
joka ei ikinä löytänyt yläpunkassa nukkumisesta mitään haittaa. Hän hieroi
silmiään hetken ja tunsi kuinka lattia hänen allaan tärisi voimakkaasti,
kaikki ei ollut kunnossa. Jones nappasi uniformunsa päällystakin ja lähti
rivakkaasti kävelemään pois pilottien-huoneistosta, kohti komentosiltaa.

Matkalla vastaan juoksi ryhmä täysin aseistautuneita ODST-erikoisjoukkoja,
luultavasti matkalla Archer-putkiin, laukaistavaksi jalat edellä helvettiin.
Komentosillalle oli enää 300 metriä, ”rappuset ylös, ja vasemmalle” Jones
hoki päässään. Viimeksi hän oli kääntynyt oikealle ja päätynyt toiset 300-metriä poispäin komentosillasta, suoraan koneosastolle. Hän harppoi teräksiset rappuset ylös nopeasti ja kääntyi vasemmalle ”Saatana soikoon jos muistin väärin” Jones sanoi hiljaa ja vaihtoi ripeän kävelemisensä juoksuun. Hänen nopeudellaan ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun komentosillalle johtava käytävä jo pilkotti edessäpäin.

Koko matkalla komentosiltaa kohti hän ei ollut nähnyt ODST:eitä
lukuunottamatta yhtäkään pilottia taikka mekaanikkoa, mutta komentosillalla
oli selkeästi kova vilinä, hän kuuli käskyjen huudahdukset jo kauan ennenkö
saapui komentosillan eristävälle teräsovelle. Jones siisti uniformunsa ja valmistautui astumaan sisään kunnes alus tärähti todella kovasti ja jones kaatui taaksepäin saaden onneksi tukevan otteen käytävän reunustoja peittävästä pilarista. Hän ärjähti hieman ja alkoi nostaa itsään takaisin pystyyn, mutta pysähtyi puolikyyryyn kun alkoi kuulla kaasumaista suhinaa takaansa. Jones kääntyi ympäri ja katsoi hetken komentosillan ovea, siinä oli halkeama joka levisi nopeasti koko oven laajalle alueelle. ”Ei nyt perkele” Jones totesi ja hyppäsi kiinni pilariin juuri ennen kuin komentosillan ovi hajosi palasiksi ja imeytyi sisään komentosillalle.
Voimakas imu veti kaikki irrannaiset pienesineet koko käytävältä suoraan Jonesin ohi ja komentosillalle. Jokainen esine päästi erilaisen äänen lentäessään jonesin ohi, yksi jopa karjui. Jones yritti vilkaista tolpan ohi eteenpäin, etsien nopeasti jotain jolla tukkia vuoto. Ei hetkeäkään kun hän näki MA5B-rynnäkkökiväärin lentävän häntä kohti kovalla vauhdilla. ”Nyt tai helvetissä.”-Jones mietti ja nappasi rynnäkkökiväärin vasemmalla kädellään, yhä pitäen kiinni oikealla. Panosruutu kiväärin päällä näytti pyöreää kymmentä, panoksia ei ollut tuhlattavaksi. Jones tähtäsi kiväärin kohti komentosillan oviaukkoa, käänsi tähtäystään sivulle ja ampui kaikki panoksensa. Ei kestänyt kauaakaan kuin iso panssariovi laskeutui alas
entisen oven päälle ja peitti koko komentosillan oven. Jones tipahti lattialle kivääri kädessään. Hän makasi lattialla hetken ja hengitti syvään, nosti päätään ja vilkaisi hänen ampumaansa ovikontrollipaneelia ja rupesi nauramaan psykoottisella äänellä. ”Tuota ei kerrottu akatemiassa, vaan elokuvissa” hän toisti hiljaa noustessaan ylös lattialta ja tutkien nopeasti ympäristönsä. Käytävä oli autio, vaikkei siellä normaalisti sen enempää tavaraa ollutkaan. Komentosillalta kuuluneet huudot olivat kaikonneet alipaineistumisen aikana ja koko alus oli nyt hiljainen. Jones käveli kommunikaatio-terminaalin kohdalle ja näpäytti kosketusnäyttöä seinässä. Ei hetkeäkään kuin näytölle ilmaantui aluksen tekoäly, ”Ikara”. ”Ah, kapteeni Rickson, teitä tarvitaan Icaruksen laukausualustalla. Kaikki muut ovat jo evakuoineet, te olette viimeinen”-Ikaran ääni kaikui käytävän kaijuttimista.
”Ikara! Mitä äsken tapahtui, missä Jackson on?”-Jones kysyi, viitaten
avaruusaseman komentajaan, David Jacksoniin.
”Siellä missä muukin komentoryhmä nyt, avaruusromuna. Liiku kapteeni, olet
tällä hetkellä komennossa Icaruksesta, sillä koko upseeristo on joko kuollut
tai kadonnut.”-Ikara komensi Jonesia. Jones nyökkäsi Ikaralle ja lähti juoksemaan kohti avaruusaseman toista päätyä, kohti Icarusta.

Jones juoksi niin kovaa kuin jaloillaan pystyi ja väisteli käytävillä lojuvaa romua. Putkia, säiliöitä, seinälaattoja. Avaruusasema oli selkeästi ottanut paljon osumia, romua oli kaikkialla. Jones hyppäsi kaatuneen pilarin yli ja liukui sen jälkeen teräslattiaa pitkin paineoven ali, juuri ennen sen sulkeutumista. Hän nousi ripeästi pystyyn ja jatkoi juoksuaan. Pian Jones saapui käytävälle, josta oli suora näköala Icarukseen – UNSC:n uusinpaan taistelualukseen. Jones pysähtyi hetkeksi ja tuijotti ulos panssari-ikkunasta, jonka toisella puolella icarus pysyi vakaasti Avaruusaseman rakennushallissa. Jones hymähti ja otti suunnan kohti ilmalukkoa, joka johtaisi Icarukseen. Monen samanlaisen käytäväosuuden jälkeen hän vihdoin saapui ilmalukolle ja läimäisi nyrkillään sen kontrollipaneelia. Ovi ei auennut. Jones veti syvään henkeä ja tarrasi kiinni seinäpaneelista ilmalukon vieressä ajatellen ”Ei taas.”. Jones seisoi seinään liimautuneena posket pullollaan pidättäen hengitystään.
Hänen takaansa kuului ilmanpaineen aiheuttama suhahdus ja ovi avautui. Jones kiristi otettaan, odottaen imua. ”Mitä helvettiä sinä oikein teet.. herra kapteeni.” kaikui hallia pitkin. Jones kääntyi ympäri ja näki ilmalukolla neljä aseistautunutta sotamiestä, jokaisella suu virneessä. Jones hymähti itsekkin melkein nauraen ja käveli sotamiesten eteen. ”Mitä te täällä teette, eikö teidän pitäisi olla jo Icaruksessa? Sinne on ilmalukolta vielä 200metriä matkaa telakoitumisputkea pitkin!”-Jones ärähti ryhmälle.
”Ikara kertoi että te tulisitte myöhässä, joten ajattelimme tulla avaamaan
oven teille. Lukitsimme tämän manuaalisesti, kun kuulimme Covenanttien
vallanneen osan avaruusasemasta.”-Yksi sotilaista vastasi.
”Hyvä on, riittää minulle. Mennään, ei ole aikaa hukattavaksi” Jones ärähti
ja lähti juoksemaan sotilaiden kanssa kohti Icaruksen telakoitumis-ilmalukkoa 200metriä pitkän putkimaisen terästunnelin päässä.
Puolivälissä matkaa putki tärähti kovasti ja koko ryhmä jäätyi paikalleen.
”Mikä se oli?”-yksi sotamiehistä kysyi pelokkaana. Ryhmän takaa,
ilmalukolta, alkoi kuulua kovaa huutoa. Kaikki katsoivat taaksena ja näkivät
ryhmän Elite-sotilaita lähtevän juoksemaan heitä kohti. ”JUOSKAA!”-Jones
huusi ja koko ryhmä lähti juoksemaan kohti Icaruksen ilmalukkoa. Ryhmä
Elitejä saavutti heitä metri metriltä, ja ovelle saavuttaessa eroa oli enää
30 metriä. Jones läimäytti ilmalukon auki ja ryhmä syöksyi sisään. Heidän
saavuttua sisään ovesta heidän edessään seisoi vähintään 2-metrinen
panssaroitu hahmo joka käski möreällä äänellä ”Alas.”. Koko ryhmä väistöi
oven edestä sivulle ja painuivat maihin. Panssaroitu sotilas nosti M247
konekiväärin ja ampui lonkaltaan sarjan panoksia kohti Eliteryhmää.
Panssaroitu figuri laski aseensa ja heitti kranaatin telakoitumisputkeen ja
läimäyttäen ilmalukon kontrollipaneelilla oven kiinni. Matala räjähdys
heilahdutti ovea ja alipaineistumisen ääni kuului hetken oven toiselta
puolelta. Panssaroitu henkilö kääntyi kohti Jonesia, joka nyt makasi maassa
pelokas ilme kasvoillaan, pyyhkien hikeä otsaltaan. ”Spartan-104 ilmoittautuu palvelukseen, herra kapteeni.”-Panssaroitu figuuri, Spartan, sanoi ojentaessaan kätensä maassa makaavalle Jonesille. ”Kiitos”-Jones hymähti ja nappasi spartania kädestä, tämän vetäen Jonesin suorille jaloille todella voimakkaasti. Muiden sotamiesten kompuroidessa pystyyn omin voimin, Jones käskytti spartania ”Mene komentosillalle niin nopeasti