Sinisen siilin ensi esiintyminen tapahtui vuonna 1991 Sega Genesis -konsolilla, jonka jälkeen tuo hahmo on esiintynyt yli viidessäkymmenessä eri pelissä, lukuisilla eri alustoilla. Joukossa on oikeasti hyviäkin pelejä ja retropelaajien joukossa alkuperäinen Sonic-trilogia on edelleen erittäin pidetty sarja. Segan lopetettua konsoleiden valmistamisen ja siirryttyä täysin pelivalmistajaksi, Sonic on esiintynyt lähinnä, no, kiltisti sanoen keskinkertaista heikommissa konsolipeleissä.
Tämän päivän kalenteriluukussa tutkailemmekin valikoimaa epäonnistuneita Sonic-pelejä ja nostamme esille edellisen pelin, jossa chilidogeja mättävä vauhtisiili todella onnistui. Tutkailemme, mikä meni näissä peleissä pieleen ja lopulta paljastamme, kuinka tälle vauhtisiilille todella niitä pelejä pitäisi tehdä.
Koska Livegamers on keskittynyt Xbox- ja PlayStation-peleihin, keskitämme katseemme lähinnä näille alustoille. Jos listamme käsittäisi kaikki mahdolliset alustat, olisi mukana ehdottomasti sellaisia pelejä, kuten Mario Partyn hauskuuden täydellisesti missannut, mutta sitä epätoivoisesti surkeasti kopioinut Sonic Shuffle tai Wii U:lle julkaistu Sonic Boom: Rise of Lyric, joka on epäonnistui lähes kaikilla pelinsuunnittelun tasoilla.
Listan pelit ovat julkaisujärjestyksessä, joten lähdetään liikkeelle…
Shadow the Hedgehog (2005)
Shadow? Kuka hemmetti on Shadow? Eikös tässä artikkelissa pitänyt käsitellä Sonic-pelejä?
No, Shadow the Hedgehog on muutamaa vuotta aikaisemmin esitelty ”ilkeä” versio Sonicista. Segan mielestä Sonic, joka tavallisesti tasoloikkailee ympäri värikkäitä kenttiä pelastellen metsiköiden pikkuelikoita katalan tohtori Eggmanin kynsistä, tarvitsi ilkeän kaksoisolennon. Shadow oli tuo kaksoisolento ja ensiesittelynsä jälkeen Segalla päätettiin, että Shadow oli niin mielenkiintoinen hahmo, että hän tarvitsi ehdottomasti oman pelinsä.
Ja jo valikossa voidaan todeta, että nyt ollaan kaukana perinteisistä, värikkäistä ja lapsiystävällisistä Sonic-peleistä. Voimme myös todeta, että peli yrittää aivan liikaa olla ”vakavastiotettava” ja ”aikuinen”. Jopa valikoissa siirtymiset ovat aseenlaukauksin korostettuja.
Shadow the Hedgehogin pääkoukku on se, että pelaaja voi itse valita mihin suuntaan pelin tarina kehittyy. Jokaisessa kentässä on kolme eri tehtävää, joista pelaaja voi valita mieleisensä ja seuraava kenttä määrittyy edellisen tehtävävalinnan mukaisesti. Yhdellä läpipeluukerralla pelaaja läpäisee kuusi kenttää ja päätyy yhteen kymmenestä eri tarinanlopetuksesta ja jos pelaaja pelaa kaikki 10 eri tarinanlopetusta läpi, saa hän vielä yhden erikoislopetuksen kaupan päälle! Yhteensä pelissä on 22 kenttää, joten uudelleenpeluuarvoa pelissä ainakin on, eikö?
Paperilla loistava konsepti on kuitenkin onnistuttu munimaan sillä, että pelaaja pakotetaan pelaamaan pelin alkupään kenttiä uudestaan ja uudestaan läpi, jotta pelaaja pääsisi kokeilemaan kaikkia mahdollisia kenttiä. Päästäkseen jokaiseen 22 kenttään, pelaajan pitää pelata peli vähintään 5 kertaa läpi, aloittaen aina samoista kentistä.
Tämän lisäksi pelin juoni oli sekavan ja naurettavan välimaastossa, grafiikat olivat heikkotasoisia ja ohjattavuus oli kiltisti sanoen epätarkkaa. Lue Livegamersin SimSonicin arvostelu tästä, mikäli haluat tietää lisää pelin ongelmista.
Peli teki joitain aivan turhia lisäyksiä Sonic-maailmaan ja yritti aivan liikaa olla ”aikuinen” ja ”cool”. Pelin introvideota katsellessa ei voi kuin revetä täysillä nauramaan, kun musta, lastensarjasta repäistyn näköinen hahmo puristaa tuimana konekivääriä, kaahailee moottoripyörällä ja yrittää kaikkensa ollakseen koviksen näköinen.
Lisäksi Shadow’ta ei ollut yksinkertaisesti hauska kontrolloida. Taistelukohtauksissa Shadow’n ohjattavuus oli kuin jäällä ja ohjauksesta puuttui muutenkin tarkkuus, jota mitä tahansa vauhdilla itseään mainostava peli tarvitsee.
Sonic the Hedgehog (2006)
Jokainen, joka tietää Sonicista yhtään mitään, on vähintäänkin kuullut tästä pommista. Sonic ’06:na tunnettu peli sisältää valtavasti bugeja, älyvapaan juonen, joka sisältää eläimiinsekaantumista ja valtavasti epäkiinnostavia sivuhahmoja, joilla peli kuitenkin pakottaa pelaajan pelaamaan. Minne ikinä pelaaja katsookaan, näkee hän siellä vain käsittämättömiä suunnittelupäätöksiä.
Kaikista käsittämättömin fakta tämän pelin kanssa oli se, että tämän pelin piti olla Sonicin 15-vuotisjuhlapeli, mutta krapula iski selkeästi aivan liian aikaisin tähän pikkusiiliin. Sonicin taustalla oleva Sonic Team joutui kiirehtimään pelin kanssa saadakseen sen juuri julkaistulle Xbox 360:lle ja lopputulos oli jotain aivan sanatonta tuubaa.
Juoni? Sonic pelastaa ihmisprinsessan ja näitä kahta paritetaan keskenään kuin jossain häiriintyneessä fan fictionissa. Tarvitseeko minun muistuttaa, että Sonic on piirroshahmosiili? Ei romanttisissa juonikuvioissa periaatteessa ole mitään vikaa, mutta mitä Segalla ajateltiin, kun lähdettiin sekoittamaan ihmisiä ja eläimiä keskenään?
Pelattavat hahmot? No, Sonic-pelejä pelataan tavallisimmin Sonicin itsensä vuoksi, mutta tässä pelissä pelattavia päähahmoja on Sonicin lisäksi Shadow, joka ei eroa Sonicista juurikaan ja paperinohuen hahmon omaava telekineettinen Silver, joka liikkuu hitaasti kuin hämäläinen siirappi. Vauhdikkuudestaan tunnetuissa Sonic-pelissä.
Ja jos ei kolme pelattavaa hahmoa riitä, niin ei hätää! Pelillä on tapana jakaa kentät osioihin, joissa hahmojen kaverit pääsevät puikkoihin. Näillä hahmoilla pelaamisen mielekkyys lähentelee hammaslääkärin odotushuonetta ja kassillista kiviä.
Bugisuus? No, YouTubettaja Scykoh, joka tunnetaan Glitchfest-sarjastaan, jossa mies seikkailee eri videopelien bugien maailmoissa, omisti tälle tuotokselle neljä jaksoa. Alla oleva video on sarjan ensimmäinen.
Pelin bugisuuden summasi kuitenkin parhaiten Livegamersin omassa arvostelussa SimSonic: ”Kaikki kielii siitä, että Sonic Team on pistänyt tuotteen ulos keskeneräisenä. Jo muutaman tunnin pelaamisella löytää bugeja, joita ei voi päästää läpi testauksessa. En pysty uskomaan, että he tosissaan tekisivät tällaista jälkeä.”
Näiden lisäksi pelin lataustauot olivat järkyttävän pitkiä ja niitä tuli aivan joka välissä – jopa kun Sonic pysähtyy juttelemaan jonkun kanssa, niin jo peli lataa, käy dialogin läpi ja lataa uudelleen. Kamera toimi miten halusi, eli ei juuri lainkaan ja pelin ruudunpäivitys rullaa tasaisesti kuin Pihtiputaan mummon mökkitie.
Sonic ’06 julkaistiin rikkinäisenä ja peliä pidetään hyvällä syyllä yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana pelinä. Ei edes surkeimpana Sonic-pelinä, vaan ylipäätään videopelinä.
Sonic Unleashed (2008)
Sonicin 15-vuotisjuhlareboottaus ei ihan mennyt Segan suunnitelmien mukaan, joten Sonic yritettiin keksiä taas uudelleen. Tällä kertaa inspiraatiota oli haettu klassista kauhuelokuvista, sillä nyt Sonic muuttuu pelin aikana ihmissudeksi! … tai siis siilissudeksi… Ihmissusisiileksi…
Muuttui miksi muuttui, tämä juoni teki pelistä kolmijakoisen. Pelin parasta antia olivat harmillisen lyhyet vauhtikentät, joissa Sonic kiitää raketin lailla läpi 2D- ja 3D-tasoloikkaa sisältävien kenttien, pitäen vauhdin päätähuimaavana jatkuvasti. Näissäkin tosin oli se ongelma, että hyppääminen oli hieman epätarkkaa, mikä taas johti turhiin kuolemiin, mutta pääasiallisesti näitä kenttiä oli hauskaa pelata.
Toisin kuin kahta muuta pelimuotoa. Toinen pelimuoto keskittyi Sonicin hirviöhetkiin ja näiden kenttien ongelmat voi tiivistää kahteen asiaan. Ne kestävät ikuisuuksia ja hirviö-Sonicilla tappeleminen ei ole järin innostavaa. Kolmannessa pelityypissä Sonic ravaa ympäri avointa kaupunkimaisemaa, missä seikkailu ei sekään järin palkitse tai innosta tekemisen puutteesta johtuen.
Jos pelin perusajatus ei saanut Sonic-faneja takajaloilleen, niin jälleen kerran Sonicin rinnalle ympätään taas yksi lisähahmo, joka saa Sonicilta nimen Chip. Chip ei muista yhtään mistään yhtään mitään ja rakastaa ruokaa. Tätä hahmoahan emme ole nähneet koskaan ennen missään muussa mediassa ikinä.
Peli sai kolmijakoisen vastaanoton. Susisiili- ja kaupunkiseikkailuosioita ei juuri tarpeeksi ehditty haukkua, mutta vauhdikkaat juoksukentät saivat paljon sympatiaa arvostelijoilta ja pelaajilta. Moni ehtikin toivoa, että jos Sonic Team tekisi koko pelin perustuen noihin vauhtikenttiin, olisi peli ollut suorainen klassikko, mutta kun sekaan piti välttämättä ympätä susimytologiaa, sekavaa juonta ja taas uusi sivuhahmo, niin peli kaatui ikävästi naamalleen. Vai pitäisikö sanoa kuonolleen?
Sonic Free Riders (2010)
Sonic tunnetaan nopeudestaan, joten on luonnollista heittää siili kavereineen kilparadalle, eikö? No, Riders-sarjassa Sonic kavereineen kilpailee leijulaudoilla yhdistellen mielenkiintoisesti elementtejä lumilautailupeleistä kilvanajoon. Mikä voisi mennä pieleen?
Kolmen pisteen vinkki. Tämä oli Kinectille suunniteltu peli.
Kahden pisteen vinkki. Tämä oli yksi Kinectin julkaisupeleistä.
Yhden pisteen vinkki. Peli aiheutti selkäkipuja ja fyysistä pahaa oloa.
Pelin idea oli ainoa hyvä asia. Pelaajan pitää ohjata vartalollaan nojaillen ruudulla kiitävää leijulautailevaa hahmoa ja tarvittaessa potkia lisää vauhtia tai ojentaa käsiä vasemmalle ja oikealle kerätäkseen lisää kultarinkuloita, joilla saa entistä enemmän vauhtia.
Mutta. Peli ei yksinkertaisesti toimi. Kinect ei osaa tunnistaa hienovaraisia nojaamisliikkeitä. Pelissä se näkyy niin, että joko pelaajan hahmo ei käänny lainkaan tai kääntyy suoraan päin lähintä seinää.
Kaksinpelissä pelaajien pitäisi pitää käsistä kiinni yrittäessään pelata peliä. Tässä on kaksi ongelmaa. Mieti äijäporukkaa pelaamassa tätä peliä iltasella ja sitten menet lausumaan, että hei, tässä pelissä pidetään käsistä kiinni. Epämukavat katseet ja fiilikset pomppaavat välittömästi kattoon. Sen lisäksi pelaajat väistämättä lyövät kirjaimellisesti kallojaan yhteen, jos nämä sattuvat menemään vastakkaisiin mutkiin samaan aikaan. Ketä varten tämä ominaisuus oli ajateltu?
Pelin toimimattomuus yltää jopa valikkoihin. Ajatus olisi se, että pelaaja pyörittää rinkulan mallista valikkoa ja raahaa sitten haluamansa valinnan ruudun alalaitaan. Mutta rinkula ei yksinkertaisesti pyöri tai jos jollain lottonumerolla pelaaja sattuukin löytämään haluamansa, niin eikös peli keksi pyöräyttää kädenliikkeen mukana koko renkaan uudelleen aivan keturalleen, jolloin selaaminen alkaa jälleen alusta.
Pelaajat pystyivät jopa menemään takaisin pelikauppoihin ja saamaan rahansa takaisin, sillä peli oli niin rikkinäinen. Angry Joe Showsta tunnettu Angry Joe onnistui todistettavasti omassa arvostelussaan tässä tempussa.
Näitä vikoja ja paljon muuta käsittelee Livegamersin arvostelussa Principe: ”Kokonaisuudessaan on koko peli todella huonosti toteutettu ja järkyttävä viimeistelemättömyys paistaa pahasti, mikä on suuri harmi, sillä pelin idea ja monipuolinen Kinectin hyväksikäyttö antoivat isot odotukset pelille, mutta viimeistelemättömyys ja surullinen toteutus kuitenkin pilasivat sen.”
Sonic Generations (2011)
Vuonna 2011 lopulta Sonic Team sai parhaan ideansa pitkään, pitkään aikaan ja päätti tehdä pelin, joka sekoitti parhaat osat moderneista 3D-Soniceista vanhaan, kunnon 2D-säntäilyyn, unohtaen kaikki muut väkinäiset lisähahmot, erikoiskikat, leijulaudat, siilisudet ja muut turhat härpäkkeet. Lopputulos oli paras Sonic-peli aikoihin ja ensimmäinen Sonic joka oikeasti haastoi alkuperäisen trilogian laadussa.
2D- ja 3D-pätkien sulava yhdistely keräsi valtavasti kehuja ja Livegamersin DSlay kertoi arvostelussaan näin: ”Häilyvät rajat tuovat peliin uutuuden tunnetta, eikä Sonic Generations vaikuta halvalta nostalgiatripiltä.”
Vanhasta retrolaatikosta oli kaivettu myös pomotaistelut, joissa jokaisessa on oma kikkansa, joita peli ei suoraan kerro pelaajalle. Aivonystyröitä vaativat pomotaistelut toivat hyvää vaihtelua vauhdin hurmaan hullaantuneelle pelaajalle.
3D-pätkissä tosin oli modernien Sonicien ongelmia. Kamera toimi hyvin epävarmasti, eikä sitä itse päässyt siirtelemään. Tämän lisäksi epätarkka ohjaus 3D-pätkissä yhdistettynä Sonicin hämmentävään nopeuteen aiheutti monille pelaajille valtavasti harmaita hiuksia.
Sonic Generations olisi voinut olla se suunta, mihin tulevaisuuden Sonic-pelit olisivat voineet suunnata, mutta valitettavasti vaikuttaa siltä, että tämä oli Sonic Teamilta ennemmin harha-askel oikeasti laadukkaan pelidesignin puolelle kuin kokonaan uusi suunta. Ja mikäli uusinta Sonic-julkaisua, Sonic Boom: Rise of Lyriciä Nintendon Wii U:lla on uskominen, tämä Generationsin suunta olisi ollut huomattavasti parempi kuin paluu uusvanhoihin, kikkaileviin 3D-Sonic-peleihin.