Peliarvostelu: The Evil Within (PS4)

Jo paljon ennen julkaisuaan Tango Gameworksin kehittämää ja Bethesdan julkaisemaa Evil Withinia alettiin hehkuttaa Shinji Mikamin paluuna juurilleen. Mikamin tuotantoon kun mahtuu muun muassa sellainen pikkuklassikko, kuin Resident Evil -sarja, Evil Withinilta oli siis, ainakin kauhugenren ystävillä, lupa odottaa aika paljon.

Pelin alkupuolella Evil Withinin juonessa ei tunnu olevan niin minkäänlaista tolkkua. Poliisimies Sebastian lähtee partioineen keikalle mielisairaalaan, jossa joku huppupää rettelöi aseen kanssa. Kaikki ei niin sanotusti menekään ihan putkeen, ja pian vaelletaankin kellareissa, viemäreissä ja raunioissa ja ihmetellään, että mistäs ihmeestä tässä on oikein kysymys. Noin puolivälin jälkeen palaset alkavat loksahdella kohdilleen ja pelin tarjoamasta sekametelisopasta löytyy kuin löytyykin se punainen lanka. Loppuratkaisusta ja sen yllättävyys vs. kliseisyys -suhteesta voidaan olla montaa mieltä; ihan Bioshock: Infiniten mindfuck-asteelle Evil Within ei yllä, mutta paljon, paljon huonompiakin juonikudelmia on peleissä nähty. Syvyyttä ja taustaa pelin tarinaan tuovat vanhat päiväkirjojen sivut, joita on ripoteltu sinne tänne keräilytuotteiksi. Mukaan nappaamisen arvoista on myös purkit, joissa on vihreää mönjää. Niiden avulla Sebastian voi hankkia parannuksia vaikkapa aseen makasiinin kokoon, melee-damageen tai health bariin.

Enemmän kuin varsinaista kauhua, pelistä löytyy gorea. Verta ja suolenpätkiä siis riittää, jos niistä sattuu tykkäämään. Itse satun. Mukana riehuu myös mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla silvottuja, lävistettyjä ja kokoon kursittuja jamppoja. Koskaan ei voi tietää, millainen hirvitys tai lokaatio seuraavan kulman takana odottaa. Toisinaan tapahtumapaikkakin vaihtuu lennosta kirkkaan valon ja tuskanhuutojen siivittämänä. Yllätyksellisyys onkin yksi pelin vahvimmista elementeistä, mikä pitää pelaajan jatkuvasti vähän varpaillaan. Evil Within onnistuu hienosti myös tunnelman luomisessa, joskaan tunnelma ei ole niin kauhua, kuin mitä ainakin itse odotin, vaan enemmänkin piinaavaa epämukavuutta.

Yhteenottoja jos jonkinlaisten pomojen kanssa on runsaasti, ja niistä selviytymiseen tarvitaan mäiskimisen lisäksi ─ ja usein myös sijasta ─ vanhaa kunnon ongelmanratkaisukykyä. Peli on haastava, muttei mahdoton ─ joskin eritoten pomojen kanssa saa ottaa useamman erän, ja yrityksen ja erehdyksen kautta etenemiseen on syytä varautua. Valitettavasti kuitenkin kolmannen tai neljännen kerran toistuva pomotappelu alkaa ennen pitkää tuntua hieman arkiselta, eikä enää niin ahdistavalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Holtiton ammuskelu, puhumattakaan melee-tappelusta, ei ole Evil Withinissa kovin kannattavaa. Ammuksia on nimittäin, etenkin pelin alkupuolella, tarjolla todella nihkeästi, kun taas käsirysyn aloittaminen vihujen kanssa johtaa hyvin herkästi kohtaamiseen kuoleman kanssa. Hiippailun onnistuessa pahiksen voi saada hengillä niskaan puukottamalla. Valitettavasti vihulaisilla tuntuu läpi pelin olevan tarve kääntyä katsomaan taakseen juuri ennen pääsyä puukotusetäisyydelle, mikä tekee onnistuneesta stealth-taposta harvinaista, mutta ah niin maistuvaa herkkua. Usein myös pakeneminen ja piiloutuminen ovat oikein varteenotettavia ideoita tiukoista tilanteista selviämiseksi. Mukavan lisän asearsenaaliin tuovat myös erilaisten ansojen rakentelu, tulitikut, joilla voi tuikata lahtaamansa vihollisen tuleen siinä toivossa, ettei se enää palaisi manan mailta vaanimaan, sekä varsijousi, jolla voi ampua muun muassa tuli- tai jäänuolia.

Graafisesti Evil Within on varsin hyvännäköinen peli ─ ja omalla vinksahtaneella tavallaan jopa kaunis. Erityisesti pomot ja pikkupomot ovat suunnittelussaan lähes silmiähivelevän tyylikkäitä ja monimuotoisia. Itse en voinut olla ihastelematta erityisesti teurastajan essuun pukeutunutta, piikkilankavasaraa heiluttavaa Keeperiä, tuttavallisemmin kassakaappipäätä. Ääninäyttely on melko geneeristä ja mieleenpainumatonta, protagonisti Sebastianin vuorosanojen koostuessa lähinnä kiroilusta ja valittamisesta. Sebastianin liikkuminen on myös melko kankeaa, joten pelin jäykät, liian lähellä olevat kamerakulmat ja ison osan kuvan ylä- ja alareunoista blokkaavat ”elokuvatunnelmaa tuovat” mustat palkit aiheuttavatkin enemmän turhautumista kuin itse pelin haastavuus.

Tuntuu, että Evil Within tekijät eivät ole oikein osanneet päättää, halutaanko pelistä tehdä hiippailua, psykologista trilleriä, selviytymiskauhua, goremässäilyä, räiskintää vai massateurastuksia ─ ja lopputulos on peli, joka on vähän kaikkia edellä mainittuja. Mitään uutta tai ennennäkemätöntä Evil Within ei kauhu- tai pelikentälle tuo ─ päinvastoin. Se on kuitenkin hieno sekoitus lähes kaikkea, mitä kauhugenren alle nyt ylipäätään voidaankaan niputtaa ja samalla myös komea montaasi Shinji Mikamin urasta. Uutta Resident Evilia odottaneet tulevat melko varmasti pettymään, mutta jos noin muuten tykkää sisäelimistä, silvotuista ruumiista ja epämiellyttävästä olotilasta, on Evil Within oiva valinta pimeisiin talviöihin.