Assassin´s Creed: Brotherhood

Kirjoittanut: Livegamers

10.12.2010

Peli alkaa siitä, mihin kakkososa loppui. Edelleen toimitaan Ezion puikoissa, ja matka käy tällä kertaa kohti Roomaa. Edessä on paaviakin suurempi voima, joka on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Poikkeuksellisesti enää ei toimita yksin, vaan pelaajalla on salamurhaajien klaani johdettavana.
Haluaisitko käydä Roomassa?

Rooman kaupunki on mallinnettu erinomaisesti. Jo ensivaikutelma antaa kuvan, josta muiden pelintekijöiden tulisi ottaa mallia. Täynnä tuttuja monumentteja ja nähtävyyksiä sisältävä vanha Rooma on tuotu eloon isoilla massoilla ihmisiä tekemässä päivittäisiä töitään, keskustelemassa päivän tapahtumista tai ihailemassa maisemia sillan reunalta. Toreilla ihmiset kerääntyvät katsastamaan tarjontaa samalla, kun metalliseppä takoo entistä komeampia haarniskoja ihmiskunnan suojaksi. Illan tullessa kaupunki hiljenee ja katuja vartioivat keisarin sotilaat pitävät huolen siitä, että rikollisuus ei pääsisi valloilleen.

Kaupungin lisäksi päästään tutustumaan Rooman laitamille, joissa maatalous vallitsee läsnäolollaan ja kova työ jatkuu iltahämärään saakka. Vartiotornit ovat aktiivisessa käytössä läpi yön eikä mikään jää vartijoiden huomaamatta – paitsi Ezio, iso joukko varkaita, palkkionmetsästäjiä ja murhaajia.

Peli sisältää paljon tietoa ja historiaa Roomasta. Tietopommeja ei pelaajan onneksi tyrkytetä, vaan halukkaat voivat suunnata nähtävyyden huomattuaan tietopankkiin lukemaan ja täyttämään tiedonjanoaan.

…kun arki tulee vastaan

Kun kaupungin huuma alkaa hellittää ja ensivaikutelma on klaarattu, voidaan edelleenkin todeta, että kyseessä on yksi Xboxin komeimmista peleistä, mitä on markkinoilla. Grafiikka on sulavaa ja yksityiskohtaista kaikin puolin. Seinillä kiipeily näyttää hienolta ja taistelun animoidut kuolettavat vastahyökkäykset sammuttavat hurjimmankin tappokoneen janon. Sahalaidat loistavat poissaolollaan ja valaistus näyttää hienolta huomaamatta – oli päivä tai yö.

Hyvän grafiikan kruunaa loistava äänimaailma, jonka harmonia on toteutettu ja naamioitu niin hyvin, että tunnelma on kuin hyvin tehdyssä elokuvassa. Tutkiessa maailmaa ooppera pistää oikeasti kyseenalaistamaan oman musiikkimaun. Rauhallinen musiikki muuttuu takaa-ajon tuloksena hektiseksi ja lopun kliimaksi räjäyttää pankin. Ääninäyttely on tehty vakuuttavasti, poikkeuksena varkaiden ruhtinaan La Volpen heittämät kommentit, jotka tosin pistävät enemmän hymyilyttämään kuin turhautumaan.

Kilautetaanko kaverille?

Suurimpana uutuutena on mahdollisuus kutsua salamurhaajat avustamaan. Alkuun tämä tuntuu hieman liioitellulta, sillä Ezio on entisajan teräsmies, jota ei edes sodan jumala voita. Kuitenkin vihollisjoukot ovat entistä lukuisammat, eivätkä he koko ajan jonota hyökkäysvuoroa, mikä tarkoittaa sitä, että omat hyökkäykset ja vastahyökkäykset täytyy ajoittaa tarkemmin. Äitiä tulee ikävä viimeistään siinä vaiheessa, kun edessä on tusina miekkamiehiä, muutama keihäällä varustettu pahis ja puolen tusinaa raskaasti varustautunutta ritaria. Näihin tilanteisiin apu on tarpeen varsinkin, kun kohde on lähdössä karkuun ja uhkaa tehtävän onnistumista.

Picassoa vai Fiaskoa?

Pelattavuus on rautaa. Sisäinen seikkailija herää helposti peliä pelattaessa ja peliin uppoutuu entistä syvemmälle. Pelissä on haastetta juuri sopivasti ja tehtäviä piisaa pitkäksi aikaa. Mädän yhteiskunnan ja epätasa-arvon synnyttämät ryhmät jakavat mielellään omia ongelmia ja likaisia töitä Eziolle päätarinan lisäksi. Tosin vaihtelua ei juurikaan ole, vaan tehtävissä enimmäkseen joko seurataan, suojellaan tai salamurhataan. Pelitunteja päätarinaan menee helposti 20 tuntia.

Todellinen päänvaiva on monessa tapauksessa pelin kamera. Ahtaissa paikoissa ja seinämän reunoilla tapahtuvat taistelut ovat verilöyly. Pelin kamera nostaa ja kääntää kameraa aina juuri sopivasti siten, että yhtikäs mitään ei ole tehtävissä. Pelissä on myös pahoja bugeja, joita tosin esiintyy hyvin harvoin ja monille ei ollenkaan. Kuva saattaa kuoleman jälkeen jäädä valkoiseksi tai checkpoint alkaa siitä, kun hahmo putoaa uudestaan ja uudestaan kuolemaansa.

Kontrollit ovat enimmäkseen juuri sellaiset, mitä odottaa sopii: ne vastaavat todella hyvin, taistelu tuntuu hyvältä, parkour onnistuu vaivatta eikä viivettä ole juurikaan. Ainoa, mikä varjostaa loistavia kontrolleja on automatisoitu hyppääminen, joka ajoittain ja osittain kamerakulmien ansiosta tekee tepposet aiheuttaen tehtävän epäonnistumisen tai jopa kuoleman.

Moninpelin omaperäinen tyyli tuo vaihtelua perinteisiin räiskintöihin. Moninpeli heittää pelaajat kaupunkiin leikkimään kissaa ja hiirtä. Pelimuotoja on neljä. Wantedissa kohde täytyy salamurhata. Pelaaja on myös itse yksi kohteista jollekulle toiselle pelaajalle. Manhuntissa pelaajat jaetaan kahteen joukkoon, joissa vuorotellen jahdataan toisia. Alliance on käytännössä sama kuin Wanted, mutta pelimuodossa toimitaan pareina. Advanced Wanted on muutoin sama kuin Wanted, mutta kohteen paikallistaminen on tehty vaikeammaksi. Hyvästä toteutuksesta huolimatta moninpeli ei onnistu pitämään kiinnostusta yllä kovin pitkään.

Viimeinen sana

Pelintekijät ovat todella antaneet parastaan. Suurimmaksi osaksi peli on menestys. Peliä vaivaavat muutamat kirosanoja aiheuttavat lastentaudit, kuten oikutteleva kamera, joka pahimmassa tapauksessa saa raivon partaalle. Pelin bugit hankaloittavat pelaajan elämää – tosin siihen saakka, kunnes päivitys tulee. Ongelmista huolimatta pelin upea Rooma muuttaa odotuksia tulevaisuuden suhteen ja täten lisää pelintekijöiden paineita entisestään, koska paluuta ei entiseen ole. Kaupunki ja sen sisälle astutettu elämä vievät mukanaan. Virtuaalinen mallinnus Roomasta pistää oikeasti myös mietityttämään, josko joskus matka kävisi kohti Rooman kaupunkia, luonnollisesti ilman miekkoja ja puukkoja.