Kun Devil May Cry– ja Resident Evil -peleistä tuttu porukka kehitti toimintaroolipelin, kerkesin jo luovuttaa kuten Suomen maajoukkue 5–1 tappioasemassa. Alun putkimainen tutorial aktivoi haukoittelurefleksin, mutta pätkän lopussa seisova chimera-pomo herätti pientä mielenkiintoa. Alun jälkeen odotin perustason putkimättöä – sain lähes Skyrim-tasoisen avoimen maailman. Oli siis aika kirjoittaa anteeksipyyntö Capcomille.
Talvi on tulossa
Tutorial-osuuden jälkeen siirrytään rauhalliseen Cassardisin kalastajakylään, jonka rutiininomainen päivä lähtee heti alamäkeen punaisen lohikäärmeen hyökätessä. Onnekkaasti yksi kylän urheista vartijoista tiputtaa miekkansa ja pääsankarimme ryntää lohikäärmeen kimppuun, mutta saa vain rintalastansa rikotuksi ja sydämensä syödyksi. Kun hahmo jääkin henkiin, puheet uuden Arisen syntymisestä lähtevät liikkeelle ennen kuin mies saadaan pois rannalta. On siis aika pakata kamppeet kasaan ja siirtyä maailmalle metsästämään lohikäärmettä sydämen toivossa.
Dragon’s Dogman avoin maailma on iso ja kaunis. Vaikutteita on haettu Game of Thronesin kaltaisesta maailmasta, ja peli opettaa heti, ettei maailma ole yhtä mukava kuin muissa lajityypin peleissä. Kuolema kohtaa harhailevan seikkailijan nopeasti, eikä peli tasapainoita nykytrendien tapaan vastustajia. Taisteleminen edellyttää tarkkuutta ja jatkuvaa liikkumista. Väistö- ja torjuntanapit ovat tämäntyylisissä toimintapeleissä välttämättömiä, mutta Dragon’s Dogmasta ne ikävä kyllä puuttuvat. Huolimaton seikkailija on avointa riistaa jo rivihirviöidenkin käsittelyssä, ja mikään ei harmita yhtä paljon kuin paluu aikaisempaan – useimmiten kaukana olevaan – tallennuspisteeseen, kun helposti hoideltava susilauma pääsi yllättämään. Tallentaminen onnistuu, kun ei olla keskellä toimintaa, ja onkin erittäin suositeltavaa tallentaa niin usein kuin pystyy.
Arisenin, eli oman alter egon luominen on helppoa; valmiiden palikoiden valitsemisen lisäksi voi muokkailla pieniä yksityiskohtia liukusäätimillä. Hahmoluokista löytyy tuttua lähitaistelijaa, konkaria, maagia ja näiden eri yhdistelmiä. Omaa ja tekoälykaverin hahmoluokkaa pystyy myöhemmin vaihtamaan pientä veloitusta vastaan, joten alun huonot valinnat ovat vielä korjattavissa. Hahmoluokka määrääkin pelityylin: lähitaistelija on tyypillisempää hack & slashia, kun taas konkarilla paukutellaan jousen kanssa kauempaa. Maagit erikoistuvat tuki- ja hyökkäystaikoihin kuten aseiden lumoamiseen, parantamiseen tai tuttuun ja turvalliseen ”tulipallolla naamaan” -hyökkäykseen. Hahmoluokat tukevat toinen toistaan näiden heikkouksissa, joten oma ryhmä kannattaa koota näitä heikkouksia ja vahvuuksia silmällä pitäen.
Tekoälykaverit, eli pelin termeillä ”pawnit”, ovat Dragon’s Dogman omaperäisin ominaisuus. Pelaajalla voi olla mukanaan kolme pawnia, joista yksi on itse luotu ja pyörii aina matkassa, kun taas kaksi muilta pelaajilta lainattavaa hahmoa tulee ja menee omia teitään. Tekoäly-Teppojen lainaaminen tapahtuu netin yli ympäri maailmaa ripoteltujen repeymäkivien avulla, ja pawnit tuovat toisen hahmon pelistä kokemuksensa keskusteluina. Tiukkaan pomotaisteluun lainattu pawni voi huutaa ohjeita pomon heikkouksista, mikäli pawn on jo toisen pelaajan pelissä ohittanut kyseisen kohdan. Pomotaistelut ovat massiivisia, ja Shadow of the Colossuksen tapaan isompien hirviöiden päälle voi kiivetä jakamaan oikeutta. Pomoilla useimmiten onkin jokin heikko kohta, jonka löytäminen on puoli taistelua.
Pawneja voi komennella simppeleillä käskyillä liikkumaan ja auttamaan. Apuria luodessa valitaan erilaisia persoonallisuuksia, jotka vaikuttavat pawnin käyttäytymiseen. Liian usein taisteluissa kaverit jäätyilevät tai tekevät typeriä päätöksiä, jolloin puolulaisiaan saa olla koko ajan nostamassa. Käskyttämisessä toivoisi enemmän vaikutusvaltaa, ja epäkuolleita täynnä olevan luolaston tyhjentäminen on tikareilla hankalaa, ellei maagitoveri ole apuna lumoamassa. Pelaaja saa usein jäädä odottelemaan tekoälyn reagoimista.
What a horrible night to have a curse
Maailma liikkuu oman päivärytmin mukana, ja tämä koskee myös ulkomaailmassa hiippailevia hirviöitä. Päivällä maailma on rauhallisempi, pirteämpi ja linnunlaulua täynnä, mutta kun aurinko laskee, hirviökaarti muuttuu eläviksi kuolleiksi ja luurangoiksi ja meininki alkaa olla kuin selviytymiskauhussa. Yö pelissä on ihan oikeasti yö. Näkyvyys on nollassa, ellei vyöllä kulkeva lyhty valaise lähialuetta. Valon heittämät dynaamiset varjot luovat tunnelmaa niin yöllä kuin päivälläkin; lehtipuun raoista pilkehtivät valopilkut ovat komeaa katseltavaa, kuten koko muukin maailma. Heikkoutena ihmishahmot tuntuvat ajoittain tökeröiltä, eivätkä kasvoanimaatiot vastaa muun toteutuksen tasoa.
Dragon’s Dogma on virkistävä tuulahdus Japanin perinteisiltä roolipeleiltä. Ideaa on haettu George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan kirjoista, kuninkaan tuolilla istuvasta Skyrimista ja Dark Soulsista. Lopputuloksena on hyvä toimintaroolipeli, joka ei ole täydellinen, mutta paljon ei siitäkään puutu. Tekemistä maailmassa riittää useiksi kymmeniksi tunneiksi. Audiovisuaalisestikaan Dragon’s Dogman ei tarvitse hävetä. Ääninäyttely on ajoittain ihan sujuvaa, ja vaikka alkuvalikon pop-rock aiheutti aivoissa ”kämmen otsaan, iske!” -käskyn, pysyy pelinaikainen musikaalinen puoli kunnossa. Kun isoveli Skyrim on koluttu läpi, Dragon’s Dogma on mainio vaihtoehto kutkuttavalle ropehampaalle.