Kymmenen vuotta sitten Lionhead Studiosin Fablea pidettiin parhaana roolipelinä, ja jopa pelinä, ikinä. Se oli myös yksi ensimmäisitä peleistä, joita itse pelasin vanhalla Xboxilla. Sittemmin aikaa on kulunut Fable-sarjan parissa hyvinkin paljon, sitä omituista Kinect-häröilyä lukuun ottamatta. Siihen ihka ensimmäiseen Fableen ei kuitenkaan ole tullut koskettua sitten vuoden 2004.
Fablen juonihan on niin kliseinen kuin fantasiaroolipelissä vain voi olla. Nuori poika menettää perheensä verisesti bandiittien iskiessä kotikylään. Mystinen velho pelastaa poikasen ja vie mukanaan Sankarien Kiltaan. Killassa treenaillaan taistelua ja taikoimista, ja sen jälkeen poju on valmis ryhtymään legendaariseksi sankariksi. Alku on vakio, mutta killasta valmistuneen sankarinalun koko loppuelämän kohtalo on täysin pelaajan käsissä. Voimiaan voi käyttää hyvään tai pahaan, hädässä oleville voi irvailla tai ojentaa auttavan kätensä. Maailma on täynnä stereotyyppisiä fantasiatrooppeja, puuhakkaita hahmoja ja tuhtia brittihuumoria. Erityisesti Fableissa on aina ihastuttanut se, kuinka ne eivät ota itseään turhan vakavasti, mihin harmillisen monet muuten ihan kelvolliset fantasiapelit tuntuvat helposti sortuvan. Pelin kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi siitä on julkaistu Anniversary-painos, joka lupaa HD-tasoista grafiikkaa ja remasteroituja ääniä. Hyvät ainekset täydelliseen nostalgiatrippiin ovat siis kasassa.
Vaan kuinkas sitten kävikään..
Teknisesti Anniversary on sama vanha Fable, joka vaan rullaa modernimmalla grafiikkamoottorilla. Päätös remasteroida peliä sen uudelleenrakentamisen sijaan kostautuu monessa kohtaa. Grafiikka, joka oli aikoinaan Fablen ehdoton valttikortti överiksi vedetyn satukirjamaisen kuvituksensa ja väriloistossa juhlivan maailmansa ansiosta, tuntuu nyt masentavalta, ankealta ja jotenkin löysän pehmeältä. Suuresti etukäteen hypetetyt grafiikkaparannukset eivät täytä kovia lupauksiaan. Värikirjo on outo, yksityiskohdat näyttävät suttuisilta, ja parannellusta resoluutoista ja hahmonmallinnuksesta huolimatta ihmishahmoilla, etenkin lapsilla on aika kammottavat kasvot. Myös aikoinaan ihastusta herättänyt ääninäyttely onnistuu nyt lähinnä ärsyttämään. Samojen fraasien toistuminen uudelleen, uudelleen ja taas uudelleen tappaa hyvin tehokkaasti niiden hauskuus-efektin. Jostain syystä pelin pieru- ja kananpotkimistoiminnotkaan eivät muutamaa ensimmäistä kertaa lukuunottamatta juurikaan jaksa naurattaa.
Pelin valikot ovat niin järkyttävät, että tekisi mieli kutsua peliä lähes pelikelvottomaksi niiden takia. Hankkimiinsa tavaroihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi, ja esimerkiksi tason nostamiseen tai aseen vaihtamiseen saa helposti kulumaan useita minuutteja – minuutteja, jotka ovat pois varsinaisesta pelaamisesta. Myös erinäisiin bugeihin törmäilee lähespä useammin kuin varsinaisiin vihollisiin. Hahmot jäävät tönkköinä jumittamaan paikoilleen, keskustelu ei lähde käyntiin, ääni on epäsynkassa tekstien kanssa – ja pari kertaa peli onnistui jäädyttämään koko konsolin. Latausruutujen tuijotteluun kannattaa myös varautua. Välillä tuntuukin, että puolet peliajasta saa kulumaan valikkojen kanssa taisteluun ja latausruutujen tapittamiseen. Myöskään pelin pyörimisen Xbox 360:llä ei luulisi olevan mahdotonta; vaan kuinka väärässä sitä voikaan olla. Ruudunpäivitys on lähes ala-arvoista ja nopeat käännökset, vaikkapa taistelun tiimellyksessä, saavat kuvan nykimään raivostuttavasti.
Sirotelkaa tuhkani Albioniin
Lopputulos sekä suututtaa että surettaa. Tuntuukin kovasti siltä, että aika on armottomasti ajanut Fablen ohi. Se, mikä kerran oli uutta, upeaa ja uraauurtavaa on nyt ainoastaan nuhruista ja tökkivää. Toisaalta voikin kysyä, onko vika pelissä vai sen pelaajassa. Fablen pariin palaamisen aiheuttamaa voi ei -efektiä voisi verrata siihen, kun näkee kakarana palvomansa bändin aikuisena livenä, ja huomaa, että rokkijumalat ovatkin turvonneita ja eltaantuneita, liian pieniin vaatteisiin ahtautuneita keski-ikäisiä ukkoja. Jossain sen kelvottoman pinnan alla piilee kuitenkin Fablen alkuperäinen sydän, johon itsekin aikoinaan ihastuin. Sydän, joka sykkii aitoa seikkailuropea, täydellistä valinnan vapautta, absurdia huumoria ja satuloistoa. Harmi vaan, että se on hautautunut kovin syvälle, järjettömien valikoiden, samoina toistuvien vitsien ja tuhnuisen ulkoasun alle.
Vaikka Fable: Anniversarya arvioidessa tulee, ikävä kyllä, väkisinkin keskityttyä siihen, mikä on pielessä, on Albionin maailmasta kuitenkin vaikea olla tykkäämättä. Jos Fable jossain on onnistunut, se on juuri pelaajalle annettavat vapaudet tehdä ihan mitä huvittaa. Missä muualla voisi juoksennella ympäriinsä Union Jack –kalsareissa, täysin naurettavissa viiksissä ja hakea ympärillä pyöriviltä ihmisiltä huomiota piereskelemällä tai kasakkatanssilla. Tai olla naimisissa ties kuinka monen tyypin kanssa samanaikaisesti ja uhota suorittavansa tehtäviä lähes kelteisillään ainoana aseenaan paistinpannu. Niin, ei oikeastaan missään. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin se tekee Fablesta uniikin ja auttaa ehkä hieman antamaan anteeksi muiden sarojen toimimattomuutta.
Peliä on vaikea suositella oikein kenellekään. Alkuperäisen Fablen fanit tulevat itkemään tuhottujen muistojensa perään. Uusien pelaajien taas on vaikea nähdä innostuvan näin kömpelöstä ja niin monelta osin toimimattomasta, ilmeisesti fanien rahastaminen mielessä tehdystä ohuen ohuesta päivitysversiosta. Aineksia ja potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta valitettavasti tämän pelin kanssa on tyydytty menemään sieltä, missä aitaa ei ollut lainkaan. Vaikka klassikon uudelleenherättely tuntuisi niin kivalta (ja tuottoisalta) idealta, joskus on parempi antaa menneiden olla.