Pelihahmon silmin kuvatut räiskintäpelit ovat urheilupelien rinnalla peliteollisuuden hunaja sekä maito. Pelaajat yrittävät täyttää niillä pohjatonta säkkiään ja pelitalojen raha-aitat pullistelevat liitoksistaan. Isojen pelitalojen räiskinnät pöhöttyvät valtavasta sisältömäärästä ja lisää sisältöä tulee ladattavaksi heti julkaisun päälle. Isompi, komeampi ja enemmän sniper-kivääreitä on se käsi, jonka pelitalot pelaavat uudestaan ja uudestaan. Tuon tuostakin pelaajat yllättävät itsensä pelaamassa peliä, josta he ovat sitä mieltä, että siinä ei ole mitään uutta. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, mutta aina välillä saadaan jotain tuoretta kaikesta huolimatta. Siinä missä pelitalojäteiltä puuttu rohkeus lähteä muuttamaan toimivaa kaavaa, on pienemmille tulijoille kokeileminen ja heikolle jäälle meneminen elinehto. Valtavirrassa ei vain ole enää tilaa, joten katseet suunnataan kohti horisonttia. Tämä tietää ennakkoluulottomalle pelaajalle löytämisen riemua. Aina välillä esiin pulpahtaa pienen budjetin peli, jonka kello raksuttaa jännästi eri tahtiin. 5th Cell haluaa Hybridistään 1200 Microsoft-pistettä. Onko se liikaa futuristisesta Rakettireppuammuskelusta, vai laitetaanko papukaijamerkki vielä perään?
Vuonna 2032 uusi hiukkaskiihdytin vetäisee havuja keuhkoon ja sitä seuranneessa pamauksessa Australia pyyhkiytyy pois maailmankartalta. Tästä ihmiskunta selviäisi pienellä koulukirjojen päivittämisellä, mutta kun samassa rytäkässä ryöpsähtää valloilleen myös vaihtoehtoinen todellisuus, alkavat ongelmat kasaantua. Sen lisäksi, että maapallolle on nyt satanut mustaa materiaa (dark matter) kuin kerrostalojen kokoisia nonparelleja donitsiin, on niistä ilmaantunut kilvoittelemaan kaksi puolta. Variantit ovat muukalaisrotu, joka lähtee kisaan punaisesta kulmauksesta. Haastajia ovat sinisessä kulmauksessa ihmisiä edustavat kapinalliset, Paladiinit. Resurssit on ripoteltu, aseet viritetty, taistelu maailman herruudesta voi jälleen kerran alkaa!
The greater cause
Ennen kuin mennään ihan etulinjaan missä peistä taitetaan, tuumaillaan tovinen pelin kattorakenteita, joiden alla varsinaiset mittelöt käydään. Yksinpeliä ei Hybridistä löydy, mutta moninpelissä on jokainen pelaaja niputettu samaan juoneen. Serveri pyörittää maailmankarttaa, jossa jokainen maanosa on jaettu pienempiin lääneihin. Jokaisessa läänissä köllöttää yksi kappale haluttua tummaa materiaa. Kun pelaajat valitsevat läänin ja vievät otteluita läpi, saa peleistä kokemuspisteitä omalle joukkueelleen vieden sitä lähemmäs kyseessä olevan läänin maalia, eli mustaa materiaa. Jokaisessa läänissä ensin maaliin päässyt joukkue saa kaksi pistettä, ja jos toinen joukkue pääsee maaliin, liikenee sillekin piste. Läänien myötä on mahdollista saada haltuunsa koko maanosa ja siitä lisäpisteitä. Joukkue, jolla on ensimmäisena kasattuna sata pistettä, voittaa kauden. Jos lääni on jo melkein vallattu, mielellään pelaa sen muutaman taistelun lisää, että siitä saadaan pisteet kotiin. Se saattaa ratkaista koko kauden. Pelissä on ikään kuin iso klaanimatsi menossa, mikä pitää otteessaan. Veikkaan, että tämäntyyppistä pikkutaisteluiden viemistä isoon kuvaan tullaan näkemään jatkossa enemmänkin. Voisin hyvin kuvitella tällaisen toimivan monessa erityyppisessä räiskinnässä.
Kausi kesti osaltani viikon ja lopuksi sain häpeäpussin päähäni. Turpaan tuli Varianteille. Uusi kausi lähtee tilanteesta 0–0 ja pitämällä häpeäpussia päässä, saan tovin aikaa kokemusbonusta. Eipä siis ihme, että kyykytetyt Variantit taistelivat pääosin pussit päässä alkaneella kaudella. Koska valitsemaasi joukkuetta ei voi vaihdella solkenaan, vaan jaetut puolet pääosin pitää, alkaa pelaaja huomata, että värillä on oikeasti väliä. En voisi kuvitellakaan vaihtavani uudelle kaudelle poikamaisiin Paladiineihin, joiden sininen väri vain ärsyttää. Punakone käyntiin ja alkaneesta kaudesta voitto kotiin!
”Fragihan se on mielessä, mutta hypätään nyt ensin”
Tulevaisuudessa energiahaarniskat kuuluvat molemmille joukkueille, ja hellyttävän tasapuolisesti myös rakettireput löytyvät kaikilta. Peli lähteekin heti alussa FPS-genrelle vähemmän tuttuun suuntaan, nimittäin ylös. Taistelut käydään hyppien laudalta toiselle rakettireppujen lennättäminä aseet paukkuen. Laudoilla on pienet muurinpätkät, joiden takaa voi ammuskella kohti lentävää tai naapurilaudalla lymyilevää vihollista. Pään kun pitää piilossa tovisen, niin ehtii energiahaarniskakin palautua laukausten vaihdosta. Lautoja on myös seinillä ja katossa, eli välillä roikutaan katosta kuin lepakot tai kipitetään seinää ylös hämähäkin tapaan. Pelissä ei voi juoksennella perinteisesti ympäri karttaa, vaan laudat ovat sangen pieniä ja liikkuminen tapahtuu enimmäkseen niiden välillä. Tämä saattaa aiheuttaa pelaajassa ahtaan paikan kammoa. Eikö tosiaan pysty hiiviskelemään raunioissa ja pötköttelemään kaukana vihollisesta kiikarikiväärin kanssa? Ei pysty ei. Tuli ja liike on tuotu pelissä pintaan tekemällä kartoista varsin kompakteja, jolloin peli ottaa luonnostaan nopeatempoisen uoman. Syke ei laske pelin muissakaan ratkaisuissa. Esimerkiksi joukkueiden koko on vain kolme vastaan kolme, mutta kuudella saadaan kyllä jokainen pelin kymmenestä kartasta täytettyä rytinästä. Nopeaa ja agressiivista pelattavuutta haetaan joka osa-alueella ja vanhat voi kuulla kaikuja peleistä, joissa refleksit oli numero yksi. Sinkoja ei juurikaan näy, mutta liekö joitain Quake III Arena -väristyksiä, jotka kroppa Hybridin kohdalla muistaa ?
Vaikka joukkueet ovat miesmäärältään pienet, saadaan lisää tulivoimaa kentälle kutsumalla mukaan robotteja. Näitä on kolmea tyyppiä, joista kaksi surrailee iloisesti pelaajan tuntumassa ja kolmas syöksyy hakemaan miekalla vastustajan päätä. Nämä apurit eivät nyt mitään keinoälyn kirkkaimpia tähtiä ole, mutta tuovat peliin mukavaa pientä lisuketta. Robotit toimivat sekä houkutuslintuina vetäen vihollisen tulta puoleensa että antavat kaivattua lisäpuhtia tulivoimaan sitä tarvittaessa. Kaiken ampumisen, lentämisen ja riehumisen keskellä kuitenkin pilkottaa pieni pläntti ajattelua. Ennen taistoon ryntäämistä valitaan käytettävä ase, taito sekä erikoistuminen. Näillä kolmella rakennuspalikalla saadaan muokattua jokaiseen tilanteeseen hiukan erilainen taistelija. Kun joukkuekavereitakin on varsin vaatimattomasti, ei aiheuta suurtakaan hankaluutta keskustella, mitkä olisivat joukkueelle parhaat valinnat. Kun yksi ottaa satelliittipaikannuksen vihollisiin ja toinen hakkeroi vihollisen robotteja, alkaa joukkuehenki tiivistyä. Kerrallaan voi valita vain yhden aseen, taidon ja erikoistumisen, mutta jokainen taito on riittävän erilainen, jotta eri vaihtoehtojen yhdistelmiä on mielekästä pohtia tovinen pidempäänkin. Aseita avautuu ja taidot paranevat taistelusta ansaituilla kokemuspisteillä. Toki pelin aseita ja taitoja voi myös avata ostamalla kultaa, joka maksaa oikeita Microsoft-pisteitä. Ulkonäköä ei voi muokata kuin kypärän osalta, mikä on hyvä. Jos aletaan vaatteita liikaa vaihtelemaan, alkaa hommaan tulla paperinukkeleikin makua, vai kuinka?
Pelimuotoja on perinteisten Deathmatchin ja King of the Hillin lisäksi useita. Artifactissa pelaajat pyrkivät pitämään esineen joukkueellaan. Pelimuoto on jälleen yksi sellainen, joka pakottaa hellästi pelaajat toimimaan joukkueena. Näiden hienouksien rouhimiseen ei palstatila riitä, mutta ne on mietitty ja rakennettu pienikokoisille kartoille ja joukkueille onnistuneesti.
Kuvia kumartelemaan
Hybrid on komeaa katseltavaa. Peli pärjää hyvin Fiskarsin saksille, kun puhutaan muotoilusta. Kaikki rakennukset, aseet, haarniskat ja latauskuvat sopivat yhteiseen futuristiseen kuvaan. Vaikutteita on tullut selvästi Japanin suunnalta ja ne välittyvät pelin jokaisella osa-alueella. Massiiviset lentokoneiden pommiruumat, finanssikeskukset ja muut paikat, jotka taistelujen taustakankaana toimivat, ovat yhdestä puusta veistetyt. Mikään ei ole poissa paikaltaan tai vain puoliksi tehty. Voisi helposti uskoa, että suunnittelupöydän ääressä on mennyt enemmän aikaa kuin graafikoilla suunnitelmien toteuttamiseen. Graafikot ovat joka tapauksessa tehneet piirustusten pohjalta hienoa työtä ja taustat ovat eläväiset, joskin ehkä yltäkylläiset. Välillä värejä on käytetty yhtä runsaasti kuin karnevaalien alla, mikä paikoitellen jopa häiritsee. Kaiken värin seasta on vaikea erottaa, että mitä tai ketä ammutaan ja osuuko vai eikö. Pelin räjähdykset ja aseiden efektit ovat vuorostaan sitten lähempänä keskitasoa.
Äänet eivät oikeastaan häiritse tai kiinnitä mitenkään huomiota. Ei hyvässä eikä pahassa. Ainut, joka hiukan nousee pintaan, on ihan mukavan tulevaisuushenkinen odottelumusiikki, kun kartoista äänestellään.
Hybrid imaisi allekirjoittaneen mukaansa melko nopeasti ja syvälle. Vaikka en ole tämän genren ystävä, pääsi peliin nopeasti sisään. Tästä kiitos kuuluu hyvälle logiikalle, joka niputtaa pelaajat otteluihin ja sen tuomalle järkevälle vaikeustasolle. Joukkueet ovat yleensä tasapuolisia. Ikävää on se, että välillä joutuu odottelemaan pelin alkamista melko pitkästi. Peliaulan täyttyminen onkin se pullonkaula, jossa kärsivällisyys joutuu välillä koetukselle. Jos matsi kestää viisi minuuttia ja sitä odotellaan melkein toinen viisi, tuntuu odottelu rohmuavan leijonanosan. Hybrid on kärsinyt serveriongelmista, mutta ne on korjattu pikaisesti. Kun matsi alkaa, unohtuu odottelu saman tien. Hybridiä on virtaviivaistettu ja hiottu todella paljon, jotta pelaaminen on hauskaa ja täynnä toimintaa. Rakettirepulla lentely tasolta toiselle käy yhdellä napilla ja käytännössä pelaaja on koko ajan keskellä toimintaa. Mitään ylimääräistä säätämistä pelissä ei ole ja kaikki mitä on, tähtää jotenkin pelin ytimeen – tauottomaan räiskintään. Vaikka toiminta on lähes tauotonta, on pelin vaikeustaso sellainen, että jokainen FPS-peleille tuttu pääsee helposti kyytiin. Kaikki on tuttua, mutta silti paljon uutta. Hybrid on FPS, vaikka sitä on hitusen pakotettu arcade-räiskinnän suuntaan. Hienoa rytinää, joka antaa paljon pelaajalle, joka on valmis maistamaan jotain uutta.
Variant rules!