Planet 51: The Game

Kirjoittanut: Livegamers

27.12.2009

”Chuck… travel… home…”
Planet 51: The Game perustuu Planet 51 -nimiseen animaatioelokuvaan. Leffassa epäonninen astronautti Chuck löytää ulkoavaruudesta elämää, mutta on vaarassa menettää vapautensa (ja kenties aivonsa) kiinnostuneiden muukalaistutkijoiden käsiin. Chuck törmää Lem-nimiseen alien-poikaan, joka lupautuu auttamaan Chuckin takaisin matkalle kohti Tellusta. Planet 51 on siis modernisoitu E.T. käänteisin roolein.

Planet 51 on niin kaaaaauuunis

Planet 51:n maailma on kaunis. Peli alkaa Lemin naapurustosta, joka on pieniä somia omakotitaloja pullollaan oleva lähiö. Pihoja koristavat nätisti parturoidut puut sekä pirtsakat pastellivärit. Kaduilla kävelee kaiken ikäisiä vihreitä muukalaisia ja teillä köröttelee ilmassa kelluvia renkaattomia autoja. Pelin edetessä siirrytään kylälle ja lopulta kanjoniin, joista kuhunkin on piilotettu kerättäviä sarjakuvasivuja. Alussa laajoja maastoja kahlataan kävellen ja polkupyörällä, mutta pian joukkoon liittyy avaruustyylin kulkupelejä aina urheiluautoista moottoripyöriin ja kuorma-autoihin.

Monenlaista tehtävää, liian vähän vaihtelua

Pääjuonen aikana päästään muun muassa pakoilemaan poliisia sekä ohjastamaan muutamia Lemin ystäviä, kuten WALL-E:tä muistuttavaa pikkurobottia. Tällaiset yksittäiset toimeksiannot vaihtelevat sopivan mielenkiintoisista aavistuksen turhauttaviin, mutta yleisesti ne ajavat asiansa kelvollisesti. Parhaimmillaan peli on kuitenkin silloin, kun saa vapaasti ajella ympäriinsä.

Kuten Grand Theft Autot, Planet 51: The Game perustuu pääjuonen lisäksi rönsyileviin sivutehtäviin. Toteutus näiden osalta on kuitenkin jätetty puolitiehen. Lemin naapurissa esimerkiksi asuu vanha myyriä vihaava hienostonainen, joka pyytää ajamaan takapihansa nurmikon. Harmi vain, että oikeassakin ruohonleikkuussa on tätä enemmän viihdearvoa.

Kun sivutehtävän on kerran suorittanut, pääsee juonessa eteenpäin, mutta samoja hommia voi halutessaan myös jatkaa saavutusten ja turhakemaisten lisäbonusten toivossa. Ruohonleikkuun lisäksi Lem pääsee myös jakamaan postia, jahtaamaan kulkukoiria, parkkeeraamaan autoja, kuljettamaan taksia, ajamaan romurallia ja kaahaamaan kilpaa.

Sivutehtävien suunnittelijat pitäisi laittaa telkien taakse. Aitoa vauhdinhurmaa tarjoavat katukisat ovat pelin adrenaliinipitoisinta antia, mutta kumilankaefekti näkyy liian selkeästi. Vastustajat ajavat aina Lemin etu- tai takapuskurissa kiinni – riippuen pelaajan tasosta. Maaliin voi saapua rennosti kahdessa ja puolessa minuutissa tai hiki otsalla kahdessa minuutissa, mutta kisa on aina tiukka. Vielä älyttömämpää on, että jokaisessa tehtävätyypissä on kymmenen tasoa, jotka eivät silmämääräisesti eroa toisistaan millään tavalla. Kaiken huipuksi kaikki kymmenen tasoa on suoritettava putkeen tai muuten on aina aloitettava alusta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ruohonleikkuutehtävässä täytyy ajaa kymmenen kertaa putkeen sama nurmikko, mihin jo yhdellä kerralla kuluu nelisen minuuttia.

”There are no impossible missions, only bad drivers

Vaikeusasteesta huomaa, että kyseessä on kokoperheenpeli. Siinä missä jotkin pulmat ja ajojahdit vaativat nopeita refleksejä ja itsepintaista yrittämistä, tarpeeksi monen kämmin jälkeen peli tarjoaa mahdollisuuden harpata vaikeaksi osoittautuneen tehtävän ylitse. Tämän voisi antaa anteeksi, mikäli oljenkorsi tarjottaisiin myöhemmin, mutta tällaisenaan systeemi ei rohkaise edes yrittämään. Ironisesti latausruudulla vilkkuu välillä teksti, joka kertoo, ettei ole olemassa mahdottomia tehtäviä, on vain huonoja kuskeja.

”Live long, and prosper”

Tehtävien välissä näytetään hahmojen välistä keskustelua sekä harvemmin pätkiä varsinaisesta elokuvasta. Välivideot ovat jokseenkin hölmöjä, mutta hyvällä huumorilla maustettuja. Aasinsillat tehtävien välillä ovat puolestaan täysin tuulesta temmattuja, mikä toisinaan näkyy sangen koomisella tavalla. Sarjakuvanörtti muun muassa pyytää keräämään kadottamansa ilmapallot. Syy pallojen karkaamiseen näytetään videolla, jossa nörtti tervehtii toista nörttiä Star Trekin Spockin sormityylillä ja tämän vuoksi irrottaa hetkeksi otteensa ilmapallojen naruista.

Ääninäyttely sopii peliin, mutta elokuvan Dwayne ”The Rock” Johnsonin ja Jessica Bielin kaltaiset tähdet loistavat poissaolollaan. Tämä on harmi, sillä tällaisessa multiformaattipelissä näyttelijöiden panos olisi tehnyt paljon. Myöskään suomidubbeja ei ikävä kyllä ole saatavilla, mikä puolestaan hankaloittaa Suomen joulumarkkinoilla menestymistä. Hahmojen suut eivät myöskään ole synkassa äänen kanssa, vaan louskuttavat omiaan. Musiikillisesti anti on kuitenkin paikoittain raikasta ja rentouttavaa.

Alienin munan kuoressa:

Planet 51: The Game on hauska, kaunis ja simppeli peli, joka on monilta osin pilattu käsittämättömän puuduttavilla sivutehtävillä ja äärettömän typerillä pelillisillä päätöksillä. Kaksinpelikin on potentiaalistaan huolimatta pettymys, sillä ruutu nykii ja romurallin tyyliset kisat vaatisivat useamman yhtäaikaisen osanottajan hauskuuttaakseen kunnolla. Kertaläpäisyn verran varmaa viihdykettä, sen jälkeen ei niinkään.