Tom Clancy´s Ghost Recon: Advanced Warfighter 2

Kirjoittanut: Livegamers

28.03.2007

Viime vuonna Ghost Recon: Advanced Warfighter oli peli, joka toi Ghost Reconin uuden sukupolven konsoleille, ja teki sen tyylikkäästi. Postikorttimaiset maisemat ja ennen kaikkea niiden näyttävä tuhoaminen toi joulun monelle virtuaalisotarikolliselle, itseni mukaanlukien. Odotettu jatko-osa ei myöskään petä, vaan on puhtaasti brändinsä edustaja; kansainvälisiä konflikteja ja lähitulevaisuuden sotilastekniikkaa vilisevä suoraviivainen teknotrilleri.
Ghost Recon on aina ollut sarja, joka on jakanut pelaajat kahteen leiriin. Yksinpelin ylimaalliseksi kehitetty sotilastekniikka ja moninpelin hitaampi tempo vaativat hieman tavallista enemmän paneutumista, joten se ei jaksa miellyttää kaikkia. Mutta ne, joihin konsepti puree, saavat herkkua koko rahan edestä. GR-pelaajien keski-ikä onkin varmasti yksi konsolipelien korkeimmista.

Pelisarjan ystävillä, varsinkin moninpelin osalta, on silti vakavia ristiriitoja koskien käytettävää pelikuvakulmaa. GR-sarjan perinteitä vaalivat puristit vannovat ensimmäisen persoonan nimeen, kun taas pääosa uuden sukupolven mukanaan tuomia pelaajia eivät voi ymmärtää väkisin rajoitettua kuvakulmaa ja sitä myöten hukattuja mahdollisuuksia laajempaan taktikointiin. Makuasia, mutta häiritsevä sellainen. Suhteellisen pienen Suomi-scenen GR-servereillä kun joutuu nykyisellään kuuntelemaan vähän väliä valitusta ”väärästä kuvakulmasta”.

Itse pelaan mielelläni kummallakin kuvakulmalla. Moninpelissä ensimmäinen persoona tekee pelaamisesta paljon henkilökohtaisempaa ja paljon puhuttu ”siellä olon tuntu” on näin käsinkosketeltava. Kolmannesta persoonasta taas on mukava kurkistella, kuinka Clancyn tiimi hyödyntää sotilasasiantuntijoita pelinteossa ihailtavalla tavalla. Myös yksittäisen sotilaan toiminnat liikkumisesta lippaan vaihtoon on mallinnettu täysin Yhdysvaltain sotilasoppien mukaisesti ja ammuntaa harrastava voi ottaa jopa vinkkejä omaan aseenkäsittelytapaansa näiltä Ghost-erikoismiehiltä.

Kukahan tällä kertaa uhkaa demokratiaa?

On vuosi 2014 ja erikoisryhmä Ghost on tuskin saanut hengähdystaukoa edellisen pelin raskaan operaation jäljiltä, kun se heitetään takaisin tositoimiin Meksikon rajan yli etsimään Latinalaisen Amerikan kuvitteellisen radikaalin ääriryhmän haltuunsa saamia massatuhoaseita. Ryhmä varustetaan vielä tänä päivänä pilkkeenä asetehtailijan silmäkulmassa olevilla välineillä ja ennen kansainvälisen kriisin ytimeen saattamista se käy pikaisesti lävitse tutoriaalin pienimuotoisen sotaharjoituksen merkeissä.

Ohjaimet on helppo omaksua johtuen ehkä siitä, että ne ovat lähes identtiset edellisen osan kanssa. Oman ryhmän lisäksi komentoon satunnaisesti alistetut kopterit, tankit, hävittäjät ja niiden käskyttäminen on myös tehty helpoksi saattaa selkäytimeen. Jopa niin helpoksi, että joskus unohtuu roikkumaan kopterin kyytiin ja tuhoamaan vihollispesäkkeitä Ghostien potkiessa turhautuneina kiviä takalinjassa.

Meksiko on jopa edellistä osaakin kauniimpi. Lukemattomat yksityiskohdat, mainittakoon yhtenä vaikka helikopterin lapojen ohjaama pöly ja savu, saavat haukkomaan henkeä ja hemmottelevat uuden sukupolven konsolipelaajan piloille. Paluuta vanhaan ei enää ole.

Säveltäjä Tom Salta on koostanut sikermän mahtipontisia ja varsin toimivia teemoja syventämään pelin elokuvallista tunnelmaa. Sävelmien vakuuttavuus nostaa tunnelmaa jopa niin korkealle, että ennustaisin Saltan kilpailevan lähitulevaisuudessa Hans Zimmerin (Gladiator) ja Nick Glennie-Smithin (We Were Soldiers) tasoisten säveltäjien kanssa suurista Hollywood-tuotannoista. Välillä huomaan jääväni tunnelmoiden seuraamaan ryhmäni sulavaa toimintaa keskellä monikanavaäänen henkiin puhaltamaa sotatilannetta, kun kaunis melodia saa minut pauloihinsa sydäntä riipivän ihanassa aavikon auringonlaskussa. Ah, tunnustan – olen romantikko.

Ilokseni huomaan, että kuvakulmaksi valitsemani kolmas persoona ei myöskään latista alkuperäisen GR:n ystäväksi tunnustautuvan tunnelmaa. Päinvastoin, kauempaa katsoessa huomaa oikeasti jännittävänsä tulisateessa pelihahmon puolesta ja kokonaistuntuma tapahtumista pysyy huomattavasti paremmin näpeissä. Toki ensimmäinen persoona tuntuu tarjoavan sen saman vanhan sykkeen, mitä se aina on tehnytkin ja lisäksi se nostaa kummasti uudelleenpeluuarvoa, sillä kyse on tuntumaltaan lähes eri peleistä.

Kaikesta hehkutuksesta huolimatta yksinpeli on lyhyempi kuin kevään ensi perhosen lento. Jo yhdeksän tunnin pelaamisen jälkeen lopputekstit yllättivät arvostelijan ja peli jätti kysymyksiä, joihin vastaus tulee ehkä jatko-osan merkeissä. Onneksi tekemistä riittää moninpelipuolella vielä pitkään.

Live

Moninpeli tarjoaa jokaiselle jotakin. Kaikki, mihin olet vuosien varrella GR:n parissa ihastunut, on nyt pakattu yksiin kansiin maustettuna mahdollisimman monella uudella koukuttajalla. Muistoja vuosituhannen vaihteesta tarjoilee esimerkiksi klassinen kartta Embassy, kauniimpana kuin koskaan. Suomalaisten suosima pelimuoto Siege on saanut myös rinnalleen monipuolisia variaatioita ja co-op-tehtävät on suunniteltu kattamaan jopa 16 pelaajan tarpeet. Ladattavaa sisältöä on myös luvassa pidentämään moninpelin elinkaarta.

Yksin- ja moninpeli ovat eri tuotantotiimien tekosia, ja sen huomaa ennen kaikkea kontrolleissa. Kulman takaa ei enää kurkata yksinpelin tapaan, vaan kurkistus on toteutettu ehkäpä enemmän ensimmäistä persoonaa silmällä pitäen, siis lähes samaan tapaan kuin se oli toteutettu alkuperäisessä Ghost Reconissa. Lisäksi pelihahmo on ampujan silmistä katsottuna liian nopea käänteissään, mutta liikkeellä ollessa tuntuma ohjaimissa on hieman kankea. Pelaajakollegaani lainatakseni ”kuin valtamerilaivaa ohjailisi”.

Ulkoasu on kuitenkin saatu pidettyä lähes yksinpeliä vastaavalla tasolla. Puut huojuvat tuulessa luoden liikkuvia varjojaan, mikä tekee luonnosta lähes pelottavan elävän näköisen. Ympäristön dynaaminen liike pitääkin pelaajan varpaillaan ja harjaantunut tarkka-ampuja saa aiheutettua hämminkiä vihollisen leirissä pitkään ennen huomatuksi tulemista.

Yhteenveto

GRAW 2 pitää Tom Clancyn lippua arvokkaasti korkealla. Tällä kertaa myös yksinpeli on riittävän koukuttava, jotta sen jaksaa pelata useammillakin asetuksilla läpi. Tätä lähemmäksi interaktiivista elokuvaa on vaikea päästä. Toivottavasti moninpelin kuvakulmasota ottaa laantuakseen ja peli otettaisiin sellaisena kuin se on: viihdyttävänä ja yhtenä genrensä vaikuttavimmista teoksista.