Wolfenstein -pelisarja on päästänyt pelaajat kurittamaan natseja jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että peliä on nähty monenlaisilla alustoilla, monen eri kehittäjätiimin toimesta ja hyvin vaihtelevin tuloksin. Tällä kertaa oman näkemyksensä natsien hirmuvallasta tarjoaa ruotsalainen MachineGames -pelistudio. Kyseisen studion päävaikuttajat ovat olleet vastuussa muun muassa paljon kehuja keränneen The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay -pelin kehityksestä, joten nyt jos koskaan Wolfenstein-pelisarjalla on mahdollisuus palata entiseen loistoonsa.
Miltä maailma näyttäisi jos…
The New Order -lisänimellä kulkevan pelin päähahmona toimii jälleen kerran sarjalle tuttu William ”B.J.” Blazkowicz. Tällä kertaa miehen matka meinaa kuitenkin päättyä heti alkuunsa, kun ensimmäisen tehtävän aikana kärsitty aivovaurio vie sankarin vegetatiiviseen tilaan. Neljätoista vuotta puolalaisen mielisairaalan hellässä hoivassa tekee kuitenkin tehtävänsä ja Blazkowiczin tajunta palaa juuri sopivasti kultaiselle 60-luvulle. Kauhukseen mies kuitenkin huomaa, että toinen maailmansota on hävitty, ja koko ihmiskunta on natsien armoilla. Yllättävän lopputuloksen taustalla on hakaristijoukkojen saavuttamat huimat teknologiset harppaukset, joiden alkuperä on muulle maailmalle täysi mysteeri. Kylmän rauhallinen Blazkowicz ei kuitenkaan kauan tilanteen surkeutta vatvo, vaan päättää ottaa härkää sarvista kiinni, ja nousta vastarintaan. Yksin koko hirmuvaltaa ei tarvitse kuitenkaan lähteä kaatamaan – vaikka tähänkin Blazkowicz olisi omien sanojensa mukaan valmis – vaan taustajoukoksi saadaan pieni vastarintaliike, joka koostuu niin vanhoista kuin uusistakin tuttavuuksista.
Wolfenstein: The New Order kuuluu siihen harvinaiseen FPS-pelien joukkoon, joka tarjoaa vain ja ainoastaan yksinpelikokemuksen. Moninpelimuodon puuttuessa peliin on pyritty lisäämään pitkäikäisyyttä ja uudelleenpeluuarvoa pakottamalla pelaaja valitsemaan tarinan alkumetreillä kahden eri aikajanan väliltä. Kyseisellä valinnalla ei ole kuitenkaan mitään dramaattista vaikutusta tarinan sisältöön, ja pelaaja tuleekin tekemään täysin samat tehtävät aikajanasta riippumatta – ero jää siis hyvin näennäiseksi. The New Orderin tarinankerronta on kuitenkin yllättäen yksi pelin vahvimmista osa-alueista; MachineGames on onnistunut loistavasti luomaan maailmankuvan, joka on samaan aikaan täysin absurdi ja uskottava. Suurin kiitos uskottavuuden muodostumisesta kuuluu ympäristöstä löytyville lehtileikkeille ja kirjeille, jotka auttavat pelaajaa muodostamaan selkeän kuvan siitä, miten sen hetkiseen tilanteeseen ollaan päädytty ja minkälaisia suunnitelmia natseilla on tulevaisuuden varalle. Vaikka kyseessä onkin erittäin synkkä peli, on hienoa huomata, että MachineGames on uskaltanut lisätä tarinaan mukaan myös ripauksen huumoria; pelaaja pääsee kampanjan aikana muun muassa kokeilemaan hallusinaatioita aiheuttavia huumeita Jimi Hendrixin kanssa ja kuulemaan miltä Beatles kuulostaisi saksaksi. Tarinankerronnan suurimmaksi onnistujaksi nousee kuitenkin itse Blazkowicz, joka on kaikkea muuta kuin mitä tällaisen – hieman geneerisen – FPS-pelin sankarin kuvittelisi olevan. Blazkowicz on ennen kaikkea inhimillinen sankari, johon pelaaja pystyy samaistumaan ja jonka kohtalosta oikeasti välittää – toki miehestä löytyy myös tyypillisiä Über-macho -piirteitä, mutta ne eivät ole millään lailla dominoivassa osassa.
Vanhan koulukunnan koira oppii uusia temppuja
Pelimekaniikan kannalta Wolfenstein: The New Order eroaa nykypäivän tyypillisistä FPS-peleistä parilla merkittävällä tavalla: se ei sisällä automaattisesti generoituvia energia- tai suojavarastoja, ja kaikki ympäristöstä löytyvät esineet – mukaan lukien energiapakkaukset ja panokset – täytyy kerätä manuaalisesti nappia painamalla. Latautuvien energia- ja suojavarastojen pois jättäminen on ehdottomasti virkistävä ratkaisu, joka vaatii pelaajalta hieman varovaisempaa lähestymistapaa taisteluihin, kun tiukan paikan tullen ei voi vain paeta nurkan taakse odottamaan olotilan kohentumista. Tavaroiden manuaalinen noukkiminen on tietysti myös hatunnosto vanhan koulukunnan räiskinnöille, mutta se on samalla myös hieman turhauttava ominaisuus, joka pahimmillaan häiritsee taisteluiden tempoa. Kyseessä on siis yksi pelimekaaninen ratkaisu, jota ei olisi välttämättä tarvinnut herätellä uudelleen eloon. The New Order sisältää nykystandardeja noudattaen tietysti myös pienen kykyjenpäivittelyominaisuuden, joka tosin poikkeaa perinteisestä toteutustavasta siten, että uudet ominaisuudet aukeavat vain ennaltamäärättyjen kriteerien täytyttyä – mitään monimutkaisia temppuiluja pelaajalta ei kuitenkaan vaadita, vaan kriteerit ovat tasoa ”tapa X kappaletta vihollisia äänenvaimenninta käyttäen”. Päivittelyllä on loppujen lopuksi yllättävän pieni vaikutus varsinaiseen pelikokemukseen, minkä seurauksena koko ominaisuuden olemassaoloa ei meinaa edes muistaa enää muutaman pelitunnin jälkeen.
Varsinaiset yhteenotot natsien kanssa pystyy useimmiten hoitamaan kahdella eri tavalla: joko aseet laulaen tai hiljaa hiiviskellen. Kahden vaihtoehtoisen tavan tarjoaminen näkyy myös vahvasti kenttäsuunnittelussa, mikä tietysti lisää mahdollista uudelleenpeluuarvoa. Kummankin pelityylin tasapuolinen hyödyntäminen on kuitenkin pelinautinnon kannalta paras ratkaisu, sillä pelkkä rymistely voi ruveta nopeasti puuduttamaan, kun taas pelkkä hiiviskely altistaa liiakseen vihollisen huonolle tekoälylle. Pelaaja huomaakin nopeasti, että kaikista tehokkain alueiden putsaustapa on ensin eliminoida lisäapua kutsuvat päälliköt hiljaisin keinoin, minkä jälkeen siivousoperaation voi huoletta viimeistellä äänekkäämmin. Tarjolla olevat ”siivousvälineet” jättävät kuitenkin hieman toivomisen varaa, sillä tarjolla on vähän turhankin perinteinen kattaus: veitsi, pistooli, rynnäkkökivääri, tarkkuuskivääri, haulikko ja hieman erikoisempana lisäyksenä LaserKraftWerk-nimellä kulkeva laserase. Ajoittain ympäristöstä pystyy tosin noukkimaan myös kertakäyttöisiä kevytkonekiväärin tapaisia sarjatulipetoja. Jokaisesta aseesta löytyy onneksi myös vaihtoehtoinen tulitusmoodi, joka teoriassa kaksinkertaistaa aseiden lukumäärän – tosin vain teoriassa. Lisää vaihtelua suppeaan asevalikoimaan tuo Blazkowiczin dual wielding -kyky, joka siis mahdollistaa kahden samanlaisen aseen käytön yhtäaikaa. Kahden aseen kanssa heiluminen on tietysti aina erittäin miehekästä ja hauskaa toimintaa, mutta niin kuin arvata saattaa, se on myös jokseenkin kömpelöä – pelaaja selviääkin hyvin monesta tilanteesta huomattavasti tehokkaammin yhden aseen turvin.
Uusi järjestys vanhassa muotissa
The New Orderin visuaalisesta toteutuksesta ei löydy mitään varsinaista valittamisen aihetta – kyseessä on kaunis peli, vaikkei kuitenkaan millään lailla erikoinen. Peliympäristöjä dominoiva tumma ja kylmä väripaletti voi tuntua ajoittain jopa hieman yksitoikkoiselta, mutta se tukee täydellisesti pelin luomaa kuvaa natseista kliinisiin ratkaisuihin tähtäävänä kansana. Äänimaailman puolelta täytyy antaa myös erikoismaininnat etenkin aseiden mahtipontisille äänille sekä hahmokaartin laadukkaalle ääninäyttelylle.
Wolfenstein: The New Order tarjoaa laadukkaan ja tarkkaan hiotun yksinpelikokemuksen, joka pitää pelaajan tiukasti otteessaan aina lopputeksteihin saakka – kyseessä on suoritus, joka on ainakin omalla kohdallani yllättävän harvinaista FPS-genren peleissä. Moninpeliosuuden puuttuminen tietysti harmittaa, sillä kukapa ei olisi halunnut uutta Enemy Territory -kokemusta? Toisaalta, ihan hirveästi asiasta ei viitsi itkeä, sillä tarjolla on kuitenkin parasta tarinavetoista FPS-räiskintää, mitä konsoleilla on pitkiin aikoihin nähty.