Virtua Fighter 5

Kirjoittanut: Livegamers

19.11.2007

Virtua Fighterit ovat vuoden 1993 ensiesiintymisestään lähtien olleet tunnettuja kahdesta asiasta: kontrollien intuitiivisuudesta ja tappelusysteemin syvällisyydestä. Ne ovatkin koko neljäntoista vuoden olemassaolonsa aikana nauttineet sekä hardcore-pelaajien että kriitikoiden suosiosta.
Aiemmin Sonyn kilpailevalle konsolille julkaistu Virtua Fighter 5 astuu 360:n areenalle hieman muunneltuna. Se perustuu uusimpaan kolikkopeli-VF:n päivitykseen, jossa hahmojen välistä tasapainoa on entisestään hiottu. Hankittavien esineiden ja tekoälyvastuksien määrää on nostettu sekä treenaustilaan lisätty muutamia harjoitusta helpottavia asetuksia. Monille tärkeimpänä lisukkeena Xbox 360:n käännöksessä on viimeinkin oikea verkkopelituki.

Hupia yksinäiselle

Kaikki eivät Liveen pääse eivätkä välttämättä saa samalle sohvallekaan pelikaveria. Pelissä onkin kolme vaihtoehtoa yksinpelaajalle: Arcade, Dojo ja Quest. Ensin mainittu on tavanomaistakin haukotuttavampaa perusmätkintää. Vastaan tulee seitsemän tekoälytaistelijaa ja bonusvastus. Ei mitään muuta, ei edes väli- tai loppuvideoita. Dojo taas on kohtalaisen monipuolisin vaihtoehdoin varustettu liikkeiden ja erilaisten pelitilanteiden harjoittelumoodi.

Onneksi tympeään Arcadeen tai pelkkään harjoitteluun ei tarvitse tyytyä. Pelin pääasiallinen yksinpelitila Quest on moninkertaisesti mielekkäämpi kuin edelliset yhteensä. Questissa pelaaja kiertää hahmollaan karttaa seitsemän virtuaalisen kolikkopelihallin välillä, haastaa ottelijoita ja osallistuu silloin tällöin ilmestyviin turnauksiin, joiden palkinnot vaihtelevat käteisestä erilaisiin esineisiin. Jokaisessa hallissa on yli sata vastustajaa (kaikkiaan noin tuhat), joten pelattavaa riittää, vaikka vastusta niistä ei ainakaan helpoimmalla vaikeusasetuksella saa. Pelaaja kuin pelaaja selvittää valtaosan otteluista parin liikkeen varioimisella. Vain muutama ykkösnimi osaa laittaa kampoihin yksinkertaisille taktiikoille. Rojun hamstraamisen lisäksi pientä lisämotivaatiota saa oman rankingin nostamisesta. Aluksi se on vaivainen kymmenes kyu, ja siitä se voi nousta kymmenen dan-rankin kautta erikoisnimikkeisiin, kuten Master ja Veteran.

Virtua Fighter 5:ssä esineiden keräämisellä on merkitystä: niillä voi muokata hahmoaan todella monipuolisesti, niin paljon, ettei lopputulosta välttämättä alkuperäiseksi tunnista. Jokaisella virtuaalitaistelijalla on neljä erilaista pukua, joiden osia voi vaihtaa ja koristella, kunhan on joko ostanut esineet Item Shopista tai voittanut ne joltakin vastustajalta. Valikoima vaihtelee erilaisista hiustyyleistä, silmälaseista, kaula- ja muista koruista, siivistä, naamioista ja koristeaseista rusketuksen eri asteisiin. Tuunatun hahmon voi tietenkin valita niin offline- kuin online-taistoihin, ja PS 3 -versiosta poiketen sen voi myös tallentaa muistikortille ja käyttää kaverin koneella.

Kamppailijakaarti vaa’alla

Seitsemässätoista muokkaamattomassakin hahmossa on monipuolisuutta enemmän kuin tarpeeksi. Yhtäkään niistä ei ole toisesta taistelijasta kloonattu, mikä on valtaisa plussa. Muuhun kun on jouduttu tottumaan genren muissa peleissä. Rosterissa on esimerkiksi muay thain, aikijutsun, vale tudon sekä monenlaisten kiinalaisten taistelutaitojen, kuten rukoilijasirkkatyylin ja apina- kung fun taitajia – ja tietenkin pakollinen ninja parin pellepainijan ohella. Niistä sentään toinen on normikörmyistä virkistävästi poikkeava pienikokoinen ja vikkelä lucha libre -kikkailija. Joka hahmolla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Vaikka osalla tuntuisi olevan muita hieman voimakkaammat ja monipuolisemmat työkalut vastustajien rökittämiseen, mikään tappelija ei ole selkeästi alakynnessä toista vastaan.

Turpajuhlien tasapaino on kunnossa, mutta taistelijoiden persoonallisuudessa olisi parantamisen varaa. Osaksi se johtuu siitä, ettei niiden tarinaa tai juonta ylipäätään valoteta mitenkään itse pelissä, vaan ainoastaan ohjekirjassa. Tarinan puuttumisen lisäksi hahmojen äännehtiminen tuhoaa tunnelmaa. Uhoamis- ja tuuletusrepliikit ovat karmeimmillaan hävettäviä, parhaimmillaan mitäänsanomattomia, eikä veltto ääninäyttely ainakaan paranna niitä. Animointi sentään pelastaa paljon. Se on kautta linjan kaunista ja sulavaa, jopa realistista. Kukin nyrkinheiluttaja liikehtii omalla yksilöllisellä tavallaan, ja minua ihastuttavat etenkin hahmojen selvästi muista eroavat perus- ja puolustusasennot. Vaatteet on nekin toteutettu hienosti erilaisia pintaefektejä myöten.

Kolme komentoa ja kahdeksan suuntaa

Puolustus, lyönti ja potku – siinä kaikki VF 5:n napit. Niiden ja suuntien yhdistelmillä eri tavoin ajoitettuna saadaan aikaan valtavasti erilaisia liikkeitä. Liikelistat tuntuvatkin melkeinpä liian laajoilta ensi silmäyksellä – erityisesti niillä hahmoilla, joilla on useita eri taisteluasentoja –, mutta siinä piileekin iso palanen VF 5:n viehätyksestä. Peliin ja valitsemaansa hahmoon täytyy paneutua tosissaan, vaikka kaikkia liikkeitä ei tarvitse tai ole syytäkään käyttää. Luonnollisesti osa rosterista on sopivampia aloittelijalle kuin jotkin toiset, eikä niiden liikkeiden opetteluun tarvitse käyttää yhtä paljon aikaa. Joillakin hahmoista taas on monia oleellisia liikkeitä, joiden oikeaoppinen ajoitus täytyy vain opetella ulkoa.

Koska olen pelannut lähinnä Dead or Aliveita, VF 5 oli jonkinmoinen sokki vaatimuksineen. Suurimpana erona iskut eivät pökerrytä kuten DoA:ssa. Liikkeisiin pitää siksi reagoida huomattavasti nopeammin. Virtua Fightereissä on toinenkin pelielementti, joka Dead or Alivesta puuttuu – ring out. Jos tipahtaa, erä tai matsi päättyy saman tien. VF 5:n pelikentät ovat todella kauniita, tosin pelkkiä litteitä areenoja nättien taustojen keskellä. Osassa tasoista on ulos tiputtamisen estävä korkea seinämä, lopuissa on joko matala tai ei minkäänlaista aitaa edessä. Pelintekijät olisivat saaneet ottaa mallia DoA:sta tai vaihtoehtoisesti VF 3:sta, jossa oli niin suljettuja kuin kumpuileviakin ja avoimia kenttiä.

Taisteluareenoilla kolmiulotteisesti liikkuminen – nopea syöksähtely eteen- ja taaksepäin sekä sivulle askeltaminen ja väistäminen – on oleellinen osa VF 5:ttä muutenkin kuin reunalta putoamisen estämiseksi. Suurimman osan liikkeistä voi väistää vähintään toiseen suuntaan, osaa ei ollenkaan. Kokonaan pyörähtävää kierrepotkua on mahdoton välttää. Suoraan eteenpäin suuntautuva sivupotku on taas eri tapaus. Oikein ajoittamalla ja nopeasti reagoimalla voi väistää myös taaksepäin. Parhaimmillaan kaksinkamppailu näyttää liki taiteelta, kun molemmat pelaajat hakevat aukkoja toisen taktiikoissa, hämäävät ja väistelevät eri suuntiin.

Kivistä ja kepakoista

Pohjimmiltaan Virtua Fighter 5 noudattaa monen muun tappelupelin lailla kivi–paperi–sakset-periaatetta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että iskut (lyönnit ja potkut) päihittävät heitot, puolustaminen suojaa iskuilta ja heitot menevät läpi puolustamisesta. Aivan niin yksinkertainen ei pelimekaniikka silti ole, sillä esimerkiksi tietyt heitot voittavat oikein ajoitettuna (hitaat) iskut, kun taas jotkin iskut murtavat hetkeksi puolustuksen. Pääperiaatteet pitävät kuitenkin suurimman osan ajasta kutinsa, samoin kuin se, että vastustajan heitoista voi paeta, jos ajoittaa komennon oikein.

Dead or Aliveista poiketen Virtua Fightereissä ei ole mitään kaikille kamppailijoille yhteistä tekniikkaa, ellei sivulle väistämisiä ja alalyöntiä lasketa sellaiseksi (alalyönti on yksi avainliikkeistä hahmolla kuin hahmolla). Vastaliikkeitä ei ole kuin muutamalla eikä kaikilla ole edes alaheittoa. Hahmot eroavat toisistaan niin paljon, ettei yhdellä osaaminen korreloi paljonkaan sen kanssa, miten jollakin toisella pelaaminen sujuu.

Se, mikä todella korreloi osaamisen kanssa, on ohjain, jota pelaaja käyttää. Perus-pad on yksinkertaisesti kelvoton tähänkin ja etenkin tähän tappelupeliin. Monia liikkeitä on mahdoton tehdä padilla, joten tosipelaajan on hankittava arcade stick. VF 5:n julkaisun aikoihin ilmestynyt Horin Fighting Stick EX2 (identtinen saman yhtiön Dead or Alive 4 -ohjaimen kanssa) ei ole arcade-keppi parhaasta päästä, mutta ei se surkeakaan ole. Toistaiseksi Fighting Stick EX2:ta on saanut vain ulkomailta tilaamalla. Se luonnollisesti riipaisee lompakkoon kohtalaisen loven.

Livenä vai Livessä?

Juonta tai ei, tappelupelit on tehty pelattaviksi ihmisvastustajaa vastaan; yksinpeli on vain harjoittelua sitä varten. Normaalin saman koneen äärellä pelattavan Vs.:n lisäksi VF 5:ssä on 1 vs 1 -Live-tuki, joka on jaettu kahteen alivalikkoon: Ranked Match ja Player Match. Ensimmäisessä on sama ranking-järjestelmä kuin Questissa. Se tekee Ranked-matsien pelaamisesta yllättävän mielekästä ja jännittävää. Koska pelissä ei voi tehdä kuin kahden pelaajan servereitä, selkeästi havaittavaa viivettä esiintyy todella vähän erityisesti toisten suomalaisten, ruotsalaisten ja muiden eurooppalaisten pelaajien matseissa. Yhdysvaltalaisten kanssa taas on useimmiten mahdoton pelata.

Player Matchin kautta voi tehdä rankingiin vaikuttamattomia servereitä. Asetukset eivät ole kovin monipuoliset: tasotyypin, erien määrän ja aikarajan voi valita sekä sen, pääseekö serverille vain kutsusta. Toisin kuin Ranked-pelimuodossa, nämä matsit eivät pääty voittajan selvittyä. Revanssin voi ottaa saman tien. Jostain kumman syystä tasoa tai hahmoa ei voi vaihtaa, ellei tee uutta serveriä. Moni ottaisi myös avosylin vastaan suurempien servereiden tekomahdollisuuden, vaikka se hilaisikin viivettä suuremmaksi.

Koska en ollut aiemmin Virtua Fighter 5:een tutustunut, konsultoin Manjimarua, yhtä Suomen VF-pelaajien ykkösnimistä. Hänen mukaansa Virtua Fighter 5 on eri peli Livessä verrattuna samalla koneella pelaamiseen (aivan kuin Dead or Alive 4:kin): ottelut ovat parhaimmillaankin selvästi jähmeämpiä ja hitaampia kuin livenä pelattaessa. Esimerkiksi äärimmäisen tiukkaa ajoitusta vaativat kombot on liki mahdoton tehdä Livessä, oli yhteys mikä tahansa. Latenssia on aina, ja siihen täytyy Livessä pelaavan sopeutua. Optimitilanteeseen ei siis päästä, vaikka muuten nettikoodi on väsätty hyvin.

Taistelijan taivas

Tappelupelien harrastajana antaisin pelille silmää räpäyttämättä 99 pistettä. Virtua Fighter 5:n ydin, itse pelimekaniikka, on niin timanttisen jämäkkä, etten voi kuin ihailla sitä. Yksikään pelaamistani kilpailevista nimikkeistä ei yllä sen tasolle. Peli ei kuitenkaan loista joka osa-alueellaan. Yksinpeli on Questeineen kaikkineen melko pitkäveteistä vääntämistä, vaikka esineiden kerääminen jaksaakin pitää mielenkiintoa yllä jonkin aikaa. Hahmoihin saisi myös puhaltaa henkeä edes kohentamalla niiden ulosantia, eikä tarinan lisääminen peliin asti haittaisi ollenkaan. Live-toteutus on hienoinen pettymys huolimatta siitä, että se toimii keskimäärin paremmin kuin Dead or Alive 4:ssä. Nykyisenlaiset kahden pelaajan serverit kyllä menettelevät – paikat useammalle ottelijalle toisivat kuitenkin kunnollista fiilinkiä virtuaalirökittämiseen.

Sunnuntaipelaajalle en Virtua Fighter 5:ttä suosittelisi, mutta jos saa kiksinsä todella syvällisistä ja paljon harjoittelua vaativista kolmiulotteisista kaksinkamppailupeleistä, parempaa vaihtoehtoa ei Xbox 360:lle ole.