Ubisoft Quebecin luoma sarjan yhdeksäs osa sijoittuu Lontooseen teollisen vallankumouksen aikaan. Tarkemmin toisen teollisen vallankumouksen alkupuolelle, vuoteen 1868. Ajanjakso toi teollisuuteen massatuotannon koneiden mahdollistamana. Höyrykoneet, tehtaat ja junat ovatkin Syndicatessa suuressa osassa, kun kaksi uutta pelihahmoa, kaksoset Evie ja Jacob Frye lähtevät valloittamaan Lontoon aluetta.
Lontoo 1868 tunnelmaa ja näyttävyyttä
Lontoon katuja kulkiessa huomaa selvästi aikaan kuuluvat luokkaerot ja näkee tuttuja kohteita. Parlamenttitalon kellotorni ja sinne asennettu kello Big Ben näistä tietysti ehkä tunnetuimpana. Löytyy pelistä myös muita tunnettuja kohteita, kuten Pyhän Paavalin katedraali, Buckinghamin palatsi, Lontoon Tower ja varmasti monelle muitakin tuttuja kohteita. Vuoden 1868 Lontoo onkin tehty erittäin hyvin, ja tunnelma tuosta ajasta välittyy pelaajalle tuntuvasti. Arkkitehtuuri muuttuu eri alueilla, joten slummi erottuu selvästi paremmista alueista. Teollistuminen on myös erittäin paljon läsnä katukuvassa. Varsinkin Lontoon katoilla kiivetessä erinäiset savupiiput tehtaista erottuvat hyvin. Höyryjunat, jotka kiertävät Lontoon aluetta tuovat myös uuden elementin pelisarjaan. Hevosilla on jo aikaisemmissa osissa ratsastettu, mutta nyt Lontoon katuja pitkin voi kilpailla ja kulkea erilaisilla hevoskärryillä. Kärryjä onkin lähes joka paikassa jatkuvasti, ja tarvittaessa voi sellaisen anastaa myös omaan käyttöön.
Lisätunnelmaa luo erinomainen musiikki. Hyvin harvoin musiikki jää itselläni mieleen peleissä, mutta tässä on Austin Wintory onnistunut niin hienosti, että ansaitsee ehdottomasti maininnan. Parhaimmillaan tunnelma on kuin Andrew Lloyd Webberin musikaaleissa. Grafiikka on jopa parantunut edellisestä versiosta. Olihan AC Unity jo hyvän näköinen, mutta nyt on tuotakin parannettu. En myöskään ole törmännyt pelissä oleviin mahdollisiin vikoihin, joita esimerkiksi Unityssä oli.
Fryen sisarukset, sekä historian hahmoja
Kaksossisarukset Evie ja Jacob ovat nuoria, isänsä jalanjäljillä kulkevia salamurhaajia. Evien vahvuutena on oveluus ja piilossa pysyminen, kun taas Jacob on suoraviivaisempi toiminnan mies. Molemmilla on käytössä samat asevalikoimat ja taidot. Kuitenkin eroja on kehityksessä aina vahvuuden mukaan. Evielle saa enemmän salassa pysymiseen kehitystä, kun taas Jacobille kehitystä tulee tappeluihin. Sisarusten ääninäyttelyssä on Evien äänenä toimiva Victoria Atkin on onnistunut hieman Jacobin ääntä Paul Amosia paremmin. Kaksikon keskustelut yhdessä toimivat hyvin ja ovat paikka paikoin hyvinkin viihdyttäviä. Jacob kuulostaa parissa tilanteessa hieman monotoniselta, mutta näitä kohtia ei onneksi montaa ollut. Peliin on saatu hienosti toteutettua sisarusten luonteet ja tätä kautta pienet erimielisyydet. Hyvä dialogi tekee heistä mielenkiintoisen parivaljakon. Evie on ensimmäinen naispuolinen päähahmo Assassin’s Creed -peleissä, joten itselle hahmon valinta oli helppo. Hahmoa voi toki vaihtaa nopeasti pelin sisällä, poislukien tehtävät, jotka ovat tarkoitettu pelkästään toiselle hahmolle.
Muita hahmoja ja tunnettuja henkilöitä pelissä on monia. Ensimmäinen lisähenkilö on Lontoon salamurhaajien johtaja ja sisarusten isän tuttu Henry Green. Niin Greenille, kuin muillekin hahmoille tehdään erilaisia tehtäviä, jotka auttavat tarinaa ja sisaruksia eteenpäin. Historiasta tunnettuja hahmoja on monia; Charles Dickens, Alexander Graham Bell, Arthur Conan Doyle ja Charles Darwin muutamia mainitakseni.
Tuttu vastustaja ja uutta välineistöä
Pelissä päädytään Lontooseen pelastamaan alueen ihmiset temppeliritarien sorrolta. Lontoon salamurhaajat ovat alussa pahasti alakynnessä ja lähes kokonaan tuhottu. Alueella toimii myös temppeliritarien masinoima jengi Blighters, jota vastaan Jacob haluaa perustaa oman Rooks-jenginsä. Evie taas keskittyy etsimään Edenin palasta seuraamalla ja tietysti tappamalla temppeliritareita. Sivutehtävinä pitää vapauttaa alueita, joita on seitsemän. Erilaisia tehtäviä on lapsityövoiman vapauttamisesta temppeliritarin tappamiseen. Yhteensä erilaisia vapautustehtäviä yhdellä alueella on neljä erilaista, joten tekemistä riittää. Lopuksi tulee vielä viimeinen sovittu jengitappelu, jonka voiton myötä alue tulee vapautetuksi ja kuuluu näin ollen Rookseille.
Nykyaika ja näin suomalaisena tietysti suomalainen Otso Berg, ovat myös mukana pelissä. Tämä puoli tuokin taas tarinaan mukavaa lisävivahdetta. Vaikka nykyaika onkin aina se tylsin osa Assassin’s Creed peleissä, on se tarinan kokonaisuuden kannalta mielenkiintoinen. Muitakin pelisarjasta tuttuja elementtejä löytyy, kuten kirstujen availut ja helix-palasten kerääminen. Lisäksi useita muita keräilytehtäviä alueella riittää, ehkä jopa hieman liikaakin. Vanhaa tuttua on myös vapaa juokseminen niin alas- kuin ylöspäin. Tämä onkin kehittynyt paljon edellisistä osista, eikä varmasti vähiten uuden narupyssyn takia. Uusi laite helpottaa ylöspäin kulkemista ja katolta katolle menemistä. Enää ei hahmo ole täysin olemassaolevien köysien ja kiinteiden kiipeilyobjektien varassa, vaan pystyy liikkumaan nopeasti paikasta toiseen. Tämä onkin mielestäni paras uudistus pelimekaniikassa. Narupyssy saattaa myös aiheuttaa hieman turhautumista, kun välillä ei löydy kohtaa, johon sen voi ampua, tai vaihtoehtoisesti ampuu sen vahingossa väärään paikkaan.
Tappelut ja salamurhaamiset toimivat hyvin pitkälle samalla tavalla kuin ennen. Tappeluissa pääosin jokainen hyökkäys tulee vuoronperään. Samanaikainen kahden vastustajan hyökkäys on oikeastaan ikään kuin yksi hyökkäys. Eli sen eteen ei tarvitse pelaajan nähdä sen suurempaa vaivaa, kuin ottaa hyökkäys vastaan samalla tavoin kun yksinään hyökkäävän vastustajan. Toisaalta en pidä tätä mitenkään pelisarjan heikkoutena, vaan enemmänkin olen aina pitänyt taistelutavasta. Kuitenkin pelin sisäinen ideahan on olla huomaamaton ja välttää joutumasta avoimiin kahakoihin. Taistelua voi hyvin harjoitella tappeluklubeissa, joten jokaisen on helppo päästä taistelumekaniikkaan käsiksi. Tekoäly ei ehkä ole ihan parhaimmasta päästä. Toki eteenpäin on peli mennyt, mutta edelleen vastustajat vaikuttavat paikka paikoin hieman tyhmiltä.
Hahmojen, oman jengin, aseiden ja välineiden kehitys on pysynyt hyvin samanlaisena. Rahalla voi ostaa uusia paikkoja ja parantaa omaa jengiä, kun taas pelihahmon kehitykseen tarvitaan kokemuspisteitä. Kokemuspisteitä taas saa tekemällä tehtäviä ja ylipäätään pelaamalla. Välineiden kehitys on sitten taas rahan ja tavaroiden yhteistä kuluttamista. Tämä onkin hieman päälleliimattua, koska lähes aina kun saa rahaa, saa myös jotain tavaraa. Oikeastaan kertaakaan en ole törmännyt siihen, että minulta puutuisi muuta kuin rahaa kehittääkseni jotain tiettyä asetta tai välinettä. Pääaseita on neljää erilaista: ase, kävelykeppi, kukri ja nyrkkirauta. Tietysti heittoveitset, piiloterä ja muut lisävälineet ovat salamurhaajalla käytössä. Myös uutena välineenä nähdään sähköpommi, joten uutta välineistöä on peliin tuotu mukavasti.
Paras ominaisuus, jonka otin heti käyttöön, llaittaa hahmon keräämään automaattisesti vastustajalta tavarat, kun hänet on voitettu lähitaistelussa. Eli enää ei siis tarvitse joka taistelun jälkeen käydä kaikkia vastustajien ruumiita läpi saadakseen heiltä tavarat talteen. Huomattava uudistus on myös maineen lisäys. Kaupungilla kävellessä ei jokainen vastustajajengin jäsen huutele enää, kun hahmon kehityspuusta ostaa itselleen tietyn kehityskohdan. Aikaisemmissa osissa olenkin aina naureskellut huutelijoille, että eivät ilmeisesti oikein tiedä kelle huutelevat.
Temmellyskenttänä Lontoo
Kahden 21-vuotiaan sisaruksen tarina on kokonaisuudessaan erittäin viihdyttävä. Avoin maailma ja mielenkiintoinen tarina tekevätkin pelistä hyvin koukuttavan. Peli sekoittaa historiaa ja keksittyä tarinaa niin hyvin, että voisi lähes uskoa näin oikeasti tapahtuneen. Peli soveltuu hyvin täysin uusille Assassin’s Creed -pelaajille, mutta antaa parhaimman kokemuksen, jos pelin aikaisemmat versiot ovat edes historialtaan tuttuja. Viitteitä aikaisempiin peleihin kuitenkin tässäkin osassa on. Nyt jäänkin odottamaan tulevaa Viiltäjä-Jack -lisäosaa.