Poliisin peitetehtävissä voi joutua kaltereiden väärälle puolelle. Veteraanikyttä ja kokenut soluttautuja Wei Shen syöksyy uransa vaarallisimmalle keikalle Hong Kongin triadiperheen Sun Yee Onin sydämeen. Syvemmälle uppoutuessaan Shenin moraalia ja lojaaliutta koetellaan, kun oikean ja väärän, hyvän ja pahan rajat hämärtyvät. Itämaan superkytällä on kiiltoisen ulkokuorensa alla piilossa vähän muutakin kuin jengitatuointeja: rakkaan siskon menettäminen huumeille ja öisin jylläävät painajaiset pitävät miestä pihdeissään.
Väkevistä lähtökohdista ponnistava Sleeping Dogs ei yllä tarinan puolesta täyteen potentiaaliinsa. Päätarina ei tarjoa riemun kiljahduksia, eikä välinäytöksestä toiseen sanailtavassa dialogissa ole kunnolla potkua. Ääninäyttely on hoidettu mukavasti Assassin’s Creedin tunnetuksi tekemään tapaan puolittain englantia ja paikallista kiinalaismurretta puhumalla. Ongelmaksi kiteytyy se, että hahmoista ei saa lopulta tarpeeksi irti, jotta heidän kohtaloistaan välittäisi.
Tarinalle voi halutessaan kehitellä sivujuonteita deittailemalla pääjuonen edetessä tavattavia tyttöjä. Harmi vain, että näissä tilanteissa ei ole minkäänlaista valinnanvaraa siitä, minne mimmin kanssa menee, mitä sanoo tai tekee. Homma on käytännössä valmiiksi pureksittua kauraa ja varsin mautonta sellaista. Suhdeseikkailuissa ei ole mitään kunnollista seikkailua. Köyhimmillään riittää, että vetäisee yhden jäätävän karaokekappaleen ja ilta on paketissa.
Made in Hong Kong
Pelattavuudessa Sleeping Dogs on vahvoilla. Tehtäviä on runsaasti ja niissä on juuri sopivasti vaihtelua, jotta toimintaan ei leipiinny yhden pelisession aikana. Tarinalinja sekoittelee takaa-ajoja jalan sekä kulkupelein, rauhallisempia varjostustehtäviä, räiskintää sekä mätkintää. Mukaan on laitettu trendikkäästi sipaisu parkour-toimintaa, mutta näyttävien loikkien sijaan päällimmäisenä jäi mieleen päähahmo jumittuminen kynnykseen tai putoaminen katolta diivailevan kameran takia. Vaikka kaahailu on keveällä ajomallinnuksella hauskaa eikä pyssyleikeissäkään varsinaista vikaa ole, katutappeleminen on ylivoimaisesti honkkarin hauskin harrastus. Onneksi aseita ei jaella joka kadunkulmassa – toisin kuin kilpailevissa avoimen maailman mellastuksissa.
Pelin alussa lähitaistelussa joutuu tyytymään muutaman napin rämppäämiseen ja vastaliikkeen kyttäämiseen, mutta lisäliikkeitä saa auki paikalliselle dojomestarille keräilyesineitä haalimalla. Sitten hupi vasta alkaakin. Ei tule äkkiä mieleen peliä, jossa voisi kaltata ryhmällisen vihulaisjengiläisiä tähän tapaan: ensimmäisen pää auton oven väliin, toinen heitetään laiturin kaiteen yli mereen, kolmas saa maistaa vastaliikkeen ”kuoleman kosketusta”, neljänneltä murretaan sääriluu ja viides karkuun yrittävä saa maistaa lentävää kiertopotkua takaraivoon. Aivan kuin elokuvissa konsanaan.
Tappelupukareiden tekoäly ei ole kovin kummoinen. Muutaman eri vastustajatyypin edustajat käyvät päälle – ja kellistyvät – aina samalla tavalla: pulskat miehet yrittävät tarttua riveleihin kiinni, teräasejannuille täytyy tehdä vastaliike iskusarjan jokaisen lyönnin kohdalla ja niin edelleen. Haastavuus syntyykin vihulaisten määrällisestä ylivoimasta ja oman terveysmittarin pienuudesta. Mättäminen ei ehkä ole yhtä sulavaa kuin uusissa Batman-peleissä, mutta jengiläisten paiskominen seinille viihdyttää ensimmäisestä tarinamissiosta aina viimeiseen sivutehtävään.
Sleeping Dogs osaa olla hetkittäin jopa messevämpi kuin lajityypin kuningas Grand Theft Auto. Silti pelistä on aistittavissa se pieni ero, mikä ison rahan vehkeellä ja itämaisella tarvikemallilla on: koirien kaupunki on kulissinomainen ja pienempi ja lisäksi moninpeli uupuu. Mestari on siis yhä mestari, mutta Sleeping Dogsin triaditrippi on ehdottomasti katsastamisen arvoinen varsinkin jos jatkuva aseiden laulattaminen alkaa tylsistyttää. Turpaan vaan ja onnea!