Windstorm, alkuperäiseltä kieleltään Ostwind, on saksalainen seikkailuelokuva vuodelta 2013, joka on saanut muutamia jatko-osia vuosien varrelta. Täällä Suomessa näitä elokuvia on tuskin nähnyt kukaan, ellei joku Marienhoffia ja Poliisikoira Rexiä fanittava leffafriikki jostain syystä ole noita kirppareilta löytänyt.
Hetkessä Soturiksi
Elokuvat kertovat nuoresta tytöstä, Mikasta, joka joutuu isoäitinsä hevostalleille töihin lusmuiltuaan koulussa. Tallihommissa hän iskee silmänsä upeaan mustaan oriin, nimeltään Windstorm ja he kokevat yhdessä hurjia seikkailuja sekä ylitsepääsemätöntä ystävyyttä.
Tässä vaiheessa mukaan tulee arvostelupelinä oleva Windstorm: Ari’s Arrival, jonka alussa Mika ratsastaa Windstormin selässä roihuvassa maastopalossa, mutta putoaa hevosen selästä ja pyörtyy. Tämä kaikki kuitenkin tapahtuikin toisen tytön, Arin, unessa. Havahtuessaan hereille Ari tuntee unen olleen liiankin todentuntuinen ja kun hän tuolloin törmää tuohon samaan koniin saksalaisella Kaltenbachin maatilalla, on ilmassa todellista mystiikkaa ja jännitystä. Ei mene kauaakaan, kun Ari näkee Mikan taas unessaan ja pian jo hereilläänkin, joskin eräänlaisena henkiolentona. Mika pyytää Aria juttelemaan maatilan vanhalle hevoskengittäjälle, jonka mielestä Ari pystyisi tulemaan legendaariseksi Soturiksi läpäisemällä muinaisen Soturin Tien. Tämä onnistuu, kun pystyy ampumaan jousella yhden nuolen ladon kokoiseen maalitauluun kolmen metrin päästä. Viisi minuuttia myöhemmin Ari on tarinoiden legendaarinen Soturi.
Laatua introsta asti
Alkusepostelun ja Soturin Tien läpäisyn jälkeen totesin, että voi hyvää päivää tätä touhua ja täten lopetin tarinan seuraamisen kokonaan. Tarina käsittää parikymmentä pientä ja itseääntoistavaa tehtävää, jonka tarkoituksena on saada täydellinen side Windstormiin ja siinä samassa estää ilkeät saksalaiset hevosmarkkinat tallin omistajan ja perijän kanssa. Villi veikkaus on, etten ole ehkä ihan oikea pelaaja tällaiselle pelille, sillä en ole ensinnäkään saksalainen, enkä myöskään 12-vuotias heppahullu, jollaiselle peli on selvästikin tehty.
Windstormin tarinan seuraamista ei auta yhtään se, että vaikka kaikki pelin dialogi onkin puhuttua, niin mitään välinäyttöjä ei ole. Tarinaa seurataan kuin vanhoissa roolipeleissä, eli kuunnellaan puhetta tai luetaan tekstiä. Tätä onkin sitten lähes yhtä paljon kuin vanhoissa kunnon japsiropeissa. Saattaisin antaa edes hieman kiinnostuksenhiventä näille, mikäli ääninäyttely olisi hyvää ja ammattimaista. Mutta ei, vaan taustalla on ilmeisestikin joku saksalainen Agapio Racing Team, joten tällä kertaa ei päästä kumpaankaan.
Tukka hulmuten kohti seinää
Ari kulkee vapaassa maastossa joko kävellen tai ratsastaen maagisella Windstormilla. Erona näissä on, että omin jaloin kulkiessaan Aria on helpompi, mutta hitaampi ohjata. Hän ei osaa juosta eikä hyppiä kovin korkeiden esteiden yli, mutta ainakin hän menee minne pitää eikä jää jumiin jokaiseen käpyyn ja kiveen.
Mutta voi pojat kun apuun vihelletään tuo maaginen Tuulimyrsky, joka poikkeaa hyvin vahvasti Zorron Tornadosta. Tarinan mukaan tuo musta ori on saanut nimensä tuulesta, sillä se kiitää kevyesti ja nopeasti kuin taivaan tuulet, eikä suurinkaan este estä sen vauhdikasta laukkaa. ”Leck mich am arsch!”, minä sanon. Hevosella ratsastaminen on nätisti sanottuna hirveää, sillä se jää jumiin kengänkokoisiin kiviin, jaksaa laukata vain sata metriä kerrallaan, eikä hyppääkään kymmentä senttiä korkeammalle. Esimerkiksi tavallinen katukivetys on jopa ylitsepääsemätön este hypätä täydestä laukasta. Peruuttaa hepo ei osaa, mutta välillä pystysuoraa seinää pitkin se kuitenkin pystyy kävelemään, kuten myös teleportata. Jos hevosta katsoo silmiin ja viheltää, se ilmestyy Arin selän taakse valmiina kohti uusia seikkailuja. En usko, että Red Dead Redemptionin hevosten käyttäytyminen on ollut näin surkeaa missään vaiheessa suunnittelupöytää, sillä tällainen on jotain aivan käsittämätöntä.
Ratsastamisen voisi antaa jokseenkin anteeksi, mikäli sitä ei tarvitsisi käyttää ihan jatkuvasti. Hevosta tarvitaan jokaisessa tehtävässä, sillä pelin avointa maastoa joutuu ravaamaan eestaas paikasta toiseen eikä minkäänlaista pikamatkustusta ole. Kun jokaisen tehtävän aikana pitää vielä kulkea tiettyä ennaltamääriteltyä reittiä, alkaa touhu maistumaan puulta jo ensimmäisen vartin jälkeen. Tämän jälkeen peli heittääkin mukaan varjostustehtävät ja tässä vaiheessa alkaa ohjain natisemaan. Esimerkiksi yhdessä tehtävässä pelaajan pitää seurata autonrengasta kantavaa varista, jonka aikana tuntui, että sisälläni hajosi jotain. Taikaheppa jää jatkuvasti johonkin jumiin, eikä varista saa päästää silmistä sekunniksikaan. Lintua pitää seurata kilometrin verran ennen kuin sitä pitää pelotella ampumalla sitä jousella. Miksi lintua ei voi ampua heti alussa ja miksi se lentää tietä pitkin talojen välissä – sitä en tiedä. Tehtävän jälkeen luulin nähneeni jo pahimman, kunnes myöhemmin tuli vastaan tilanne, missä pitää paeta saksalaisia agentteja maastoautoissaan. Onnittelut vaan vanhemmille jotka ostatte tämän pelin tyttärellenne, kannattaa samalla kauppareissulla napata muutama uusi ohjain Pleikkariinne ja valmistautua kuuntelemaan itkevää ipanaa pitkäänkin, sillä tuota tehtävää ei aikuinenkaan mies ilman kyyneleitä läpäise.
Audiovisuaalisesta puolestahan en vielä olekaan maininnut paljoa. Siinä missä ääninäyttely on surkeaa, niin huonoa ovat myös kaikki muutkin äänet. Kappaleita pelissä on kolme, joita pyöritetään luuppina jatkuvasti. Pelin grafiikkakin on ajalta ennen Gamecubea, sillä esimerkiksi sen piirtoetäisyys loppuu liioittelematta välillä viiden metrin päähän. Talo saattaa piirtyä eteen siinä vaiheessa kun hevosen turpa koskettaa sen seinää. Tätä samaa olen kokenut vain vanhemmissa GTA-peleissä, mutta niissä annan sen anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin huomattavasti isompi ja vilkkaampi pelialue. Tässä en, sillä ainoa liikkuva asia maailmassa on Ari hevosineen. Liikennettä tai villieläimiä ei Saksassa nähtävästi ole.
Alku alkoholismiin
Voisin haukkua Windstorm: Ari’s Arrivalia vaikka kuinka pitkään, mutta eiköhän tähän mennessä naputettu teksti jo kerro, että peli on oikeasti huonoin koskaan pelaamani peli. Olen pelannut Quiet Manit, Spice Worldit ja Past Curet ja silti sanon tuon. Miksi ihmeessä sitten pelasin pelistä platinum-trophyn? Koska olen nähtävästi jonkinlainen masokisti ja halusin olla ainoa suomalainen, jolla tuo toistaiseksi on sekä yksi siitä pienestä porukasta koko maailmassa, jotka tuohon ovat pystyneet. Kymmenen tuntia tämän pökäleen parissa sai minut kuitenkin miettimään elämääni uudelleen. Peli saikin minut jättämään peliarvostelijan pestin toistaiseksi jäähylle ja muuttamaan johonkin trooppiselle saarelle etsimään elämälleni parempaa tarkoitusta. Jätä siis peli suosiolla hyllyyn, äläkä ikinä koske tähän tekeleeseen, sillä en halua naapurikseni alkoholisoitunutta ihmisriekaletta, jonka alamäki sai alkunsa Windstormin myötä.